Historixin mietteitä

Randy Zahn “The Snake Pilot” used AH-1G Cobra as a fighting tool in Vietnam War. The Cobra itself was the first of a kind: dedicated and purpose built real attack helicopter. Before Cobras were available, U.S. forces used hastily armed UH-1 Iroquois transport choppers for fire support duties. Whereas armed UH-1C ”Huey” was just a stopgap solution as a gunship, the AH-1 suited the planned role perfectly. Cobra was slim and sleek, agile and fast. It could dive angles of 90 degrees and bank as much as 135 degrees. No wonder contemporaries thought shooting Cobras to be like shooting pencils with air rifles from the distance of 50 meters. AH-1 had some downsides and these owned much to its high fuselage, which meant aerodynamic instability. Cobra had a two man crew: a gunner and a commander. The latter had quite a limited visibility as he was seated behind the gunner, who in turn had almost an unlimited field of view.

Talking about the armament of Cobra, my first impression was that it looked somewhat light. The view was based on the light caliber of the machine gun used in the arsenal. However, the 7.62 mm M134 machine gun had a little reversing turret just in the nose of the gunship and in it as a support weapon 40 mm grenade launcher M129. This set combined with 70 mm rockets, various mini guns or Vulcan cannons placed under little wings in the middle of the fuselage had the potential to deliver quite a punch. While the caliber 7.62 is relatively light, the machine gun itself was a six-barrel, electric driven Gatling-style rotating weapon. The 40 mm grenade launcher had an astonishing rate of fire: as an electric driven weapon it could shoot 400 grenades per minute. The firepower of Cobra is demonstrated more than once in the book, make no mistake about it.

After the basic training Zahn was sent to Vietnam shortly before the U.S. escalated the war by invading the Cambodia in 1970. Initially he was given a chance to make a wish about the unit he would be commissioned to. He had heard rumors about cavalry units and how these were just a bunch of hotheads trying to win the war by themselves alone. So he applied to any other unit flying Cobras except cavalry. In the end, nevertheless, he got posted to the C-Troop, 1st Squadron, 9th Cavalry Regiment north of Saigon to a base called Phuoc Vinh.

The composition of a helicopter hunter killer team is quite interesting and in the hands of a trained and battle experienced crews it is also highly efficient, deadly team. The key element is a scout with an OH-6 Cayuse lightweight, but extremely maneuverable light chopper. Its job is to determine targets for the second member of the team: the killer AH-1G Cobra. The scout was only lightly armed, so the most vital job for killer was to keep the scout always in sight and be ready to back it instantly if the scout got in trouble. The third element is UH-1B Huey transport choppers, which could deliver a force of air mobile infantry directly to the landing zone or LZ. That is, naturally, possible only if the LZ is not found to be too “hot” and thus closed. Sometimes a fourth member was added to the team, that being an Air Force OV-10 Bronco high flying observation and fire control airplane. The Bronco could call in and vector a jet fighter-bomber strikes to the desired target.

A typical mission for the hunter killer team would be a fire support strike for the pinned infantry or army scout patrol in trouble. Various ambushes and stalking were also in the core of repertoire. A hot LZ could be secured by the hunter killer team. Missions were all but easy and riskless. That is why Zahn’s roommates changed more than once during his service time.

One controversial assignment was search and destroy flights over Cambodia. NVA had build strong support base network filled with weapons, hospitals, training facilities and rice called “cities” alongside the border in Cambodia. Zahn and his team scored high on these flights, which at the same time revealed the unsymmetrical nature of the conflict. One of these battles changed NVA’s Ph Phum Krang support base into a “village of death” and for a brief time as a U.S. fire support base “Neal”.

Randy Zahn, radio call Cavalier two-four, had been a successful Cobra gunner and eventually he got promoted to be real Snake pilot as a commander of the Cobra 68-15068 nicknamed “Cindy Ann”. Just before the long waited leave for Zanh, Phuoc Vinh was shelled by the NVA. Zahn was hit by shell splinters and had to be hospitalized. The unit got transferred to a new base called Tay Ninh. For Zahn and his comrades things started to become hot and dangerous. The base was unsafe, uncomfortable and prone to nightly enemy surprise attacks.

Zahn got out of the war alive, earned a DFC, returned home but also had felt in his neck the weaknesses of the chain of command in the U.S. military. After reading the book it has been far easier to understand the chaotic world of the movie Apocalypse Now. Unsound orders, indifferent attitudes towards subordinates and personal grudges and rivalry become common part of service. Not to mention the indecisiveness of politicians back home which in turn led into a bizarre way of waging the war in Vietnam.

If you are into a highly technical branch of air warfare and action which grips you into a treetop level action – sometimes even below that – here you have it with this book.

Zahn, Randy R.: Cobra-pilotti Taisteluhelikopterilentäjänä Vietnamissa

Zahnin työkaluna Vietnamissa oli AH-1G Cobra taisteluhelikopteri. Se oli ensimmäinen varta vasten tehtäväänsä suunniteltu taistelukopteri. Ennen Cobria tulitukitehtäviin käytettiin UH-1 kuljetuskopterista muokattuja, aseistettuja versioita. Cobra soveltuikin tehtäväänsä erityisen hyvin. Se oli sulavalinjainen, ketterä ja nopea. Kun se pystyi 90 asteen syöksyyn ja 135 asteen kallistukseen, niin ei ollut ihme, että aikaiset totesivat Cobran tulittamisen olevan kuin lyijykynän ampumista ilmakiväärillä 50 metrin etäisyydeltä. Kopterin heikkouksina mainitaan rungon suhteellinen korkeus, joka realisoitui aerodynaamisena epävakautena. Päällikön takapenkiltä oli rajoitettu näkyvyys, mutta tätä kompensoi ampujan etupenkiltä avautuva hyvä näkökenttä.

Cobran aseistus vaikuttaa ensisilmäykseltä kevyeltä, mutta tarkemmin tutkiessa paljastuu sen todellinen potentiaali. Aseet olivat keskitettynä kopterin keulaan ja pieniin siipiin rungon keskiosaan. Keulassa kääntyvässä tornissa oli 7,62 mm M134 konekivääri ja 40 mm M129 kranaattikonekivääri. Siivissä aseistus vaihteli tehtävän mukaan, mutta se saattoi olla erilaisia rakettikasetteja, Minigun-konekiväärejä tai Vulcan-konetykkejä. Keulan M134 konekivääri vaikuttaa tehtäväänsä kevyeltä, mutta se oli kuusipiippuinen ja sähköohjattu automaattinen ns. Gatling-konekivääri, jonka piiput pyörivät ammunnan aikana. Myös sähköohjattu kranaattikonekivääri saattoi ampua jopa 400 kranaattia minuutissa! Yleensä torniaseita käytti ampuja ja siipiripustimissa olevia lentäjä, joka oli siis myös kopterin päällikkö.

Peruskoulutuskauden jälkeen Zahn sai komennuksen Vietnamiin. Siellä hän sai hakea haluamaansa asemapaikkaan. Tämä ei kuitenkaan taannut pääsyä haluttuun yksikköön. Saamansa vinkin mukaisesti Zahn haki kaikkiin yksiköihin, joissa oli Cobria - paitsi ratsuväkeen. Heidän oli mainittu olevan erityisen sekopäisiä, jotka halusivat vieläpä voittaa sodan yksinään. Niin vain kävi, että Zahn määrättiin palvelukseen 9. ratsuväkirykmentin 1. laivueeseen ja sen C-komppaniaan.

Taistelukopteriosaston kokoonpano on mielenkiintoinen ja tehokas yhdistelmä. Siihen kuuluivat metsästäjä, eli tiedustelija OH-6A Cayuse kopterillaan, tappaja AH-1G Cobralla ja tarpeen vaatiessa maahanlaskuosasto UH-1B Huey kuljetuskoptereilla. Tiedustelukopterissa oli yleensä vain kevyitä käsiaseita, niinpä Cobran tärkein tehtävä oli pitää Cayuse koko ajan näkyvissään ja olla valmiina tukemaan sitä. Tarvittäessa ryhmää tuki ilmavoimien OV-10 Bronco tulenjohtokone. Se lensi korkealla ja ohjasi hävittäjä-pommittajien rynnäköitä ilmoitettuihin maaleihin.

Osaston tehtävät olivat yleensä maavoimien partioiden havaitsemien maalien tiedustelua, rynnäkköjä, tai väijytyksiä niitä vastaan. Saattoipa jokin maavoimien yksikkö olla pulassa ja pyytää ilmatukea ja maahanlaskuosastoa paikalle. Tehtävät eivät suinkaan olleet vaarattomia, vaikka käytössä oli oman aikansa huipputekniikkaa. Tästä oli osoituksena silloin tällöin Zahnille vaihtuvat kämppäkaverit edellisen kaaduttua tehtävällä.

Zahn, radiokutsultaan Cavalier two-four, haavoittui tykistökeskityksessä Phuoc Vinhissä, selvisi sotaretkestään, sai DFC-kunniamerkin ja palasi kotiin. Kirjasta jäi mietityttämään kuvaukset esimiesten alaisistaan täysin piittaamattomat asenteet ja määräykset. Mielettömät tehtävänannot osoittavat, että Ilmestyskirja Nyt -elokuvan everstiluutnantti Kilgoren kaltaisilla johtajalla taisi sittenkin olla esikuvansa todellisuudessa.

Sodan sekasortoiset olosuhteet, komentoketjun katkeamiset ja poliitikkojen neuvottomuus käyvät selkeästi ilmi kirjan edetessä. Niin myös yksilösotilaiden huikeat saavutukset - joskin Vietnamin tapauksessa kaikki uhraukset valuivat hukkaan. Tekniikasta ja ilmasodasta kiinnostuneelle teos on hieno lukukokemus, joka imaisee mukaansa vauhdikkaaseen toimintaan puidenlatvojen tasalle ja välillä niiden allekin.

* * * * *

Kirjan teksti oli helpohkoa yleisenglantia, vaikka ensin odotin käsiteltävän aiheen tuottavan kielioppiongelmia. Kirjan lopussa oleva sanasto auttoi ymmärtämään käytettyjä purjehdus- ja aikakausitermejä. Kirjan parasta antia oli sen kuvaus 1700-l. geopolitiikasta, maailmankaupasta ja valtioiden rakenteista.

Merimatkat tuona aikakautena olivat täynnä erilaisia vaaroja. Pelkkä tuoreiden elintarvikkeiden puute matkan pitkittyessä sai aikaan keripukin miehistölle. Tuntuu hyvin erikoiselta, että kirjan mukaan vasta 1930-l. saatiin tieteellisesti todistettua se, minkä monet kapteenit jo 1700-l. tiesivät: sitruunamehu torjuu keripukkia erityisen hyvin.

Muita vaaroja edustivat kirjan esittelemät kaapparit, jollaisena myös kirjan päähenkilö englantilainen kapteeni Woodes Rogers uransa aloitti. Hän metsästi toimeksiantajansa ja rahoittajansa laskuun tarunomaisia espanjalaisia aarregaleoneja. Espanjalaiset pitivät 1500 - 1600-l. Suurta Etelän merta, eli Tyyntä valtamerta, omana alueenaan, jossa heidän aarregaleonit purjehtivat vuodenkierron mukaan Filippiineiltä Väli-Amerikkaan ja takaisin. Kumpaankin suuntaan kulkivat rahakkaat lastit: raaka-aineet Kolumbian kaivoksilta jalostettavaksi Manilaan ja valmiit tuotteet takaisin Acapulcoon ja lopulta Euroopan markkinoille. Rogers miehistöineen purjehti maailman ympäri 1708–1711 ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Onko globalisaatio sittenkään niin uusi ilmiö?

Eurooppalaisten suurvaltojen kilpailu meriteistä ja markkinoista johti 1700-l. alussa sotilaalliseen selkkaukseen. Siinä olivat osallisena Englanti, Ranska, Hollanti ja Espanja. Monet kuuluisat merirosvot aloittivat uransa Englannin kuninkaan laillistamina kaappareina, jotka sodan aikana kävivät menestyksellistä kaapparisotaa vihollisten merenkulkua vastaan. Konfliktin päätyttyä oman alansa ammattilaiset, kaapparit, huomasivat joutuneensa työttömiksi. Heidän palveluksiansa ei enää tarvittu. He alkoivat kerääntyä Karibialle perustamaan omia yhteisöjään ja harjoittamaan sitä, minkä hyvin osasivat - nyt lainsuojattomina merirosvoina.

Pirate Hunter of the Caribbean kertoo Karibian alueen ja Guineanlahden merirosvojen ja kaapparien purjehduksista ja siitä kuinka lopulta kapteeni Woodes Rogers sai Bahamalla tukikohtiaan pitäneiden merirosvojen vallan yksi kerrallaan murrettua. Mitenkään itsestään selvää lopputulos ei ollut, sillä keskusvalta suhtautui merkillisen ulkopuolisena ja jopa välinpitämättömänä merirosvojen aiheuttamaan uhkaan. Englannin kuningas ja amiraliteetti käytännössä ulkoistivat yksityiselle sektorille järjestyksen palauttamisen Bahamalle ja Karibialle, sillä pääosan kustannuksista maksoivat englantilaiset kauppiaat varustamalla retkikunnat. Amiraliteetti antoi vain muutamia heikkoja Kuninkaallisen laivaston sotalaivoja retkikunnan avuksi. Kuuluisista merirosvoista kirja esittelee mm. Calico Jackin, Stede Bonnetin, Mustaparran, Anne Bonnyn ja Mary Readin tarinat.

Erikoisuutena kirja tuo esille Alexander Selkirkin alias Robinson Crusoen elämäntarinan. Muutama yksityiskohta nousee esille: mm. Filippiinien tuhoisat pyörremyrskyt jo 1700-luvulla ja Pohjois-Afrikan valkoihoiset, lähinnä eurooppalaiset kristityt orjat, joita ryöstivät ja myivät Ottomaanivaltakunnan turkkilaiset.

The text of this book was fairly easy to follow and comprehend in English as I’m not a native English speaker.At first I was expecting some textual problems because of the selected subject. At the end of the book there is a glossary of used special terms. This helped to understand the contemporary terminology and the terms of a sailing era. The best part of the book was its fine description of the 18th century geopolitics, global trade and government structures.

Sea trips during that era were full of dangers. The sheer lack of fresh food in a prolonged sail usually resulted scurvy among the crew. It was until the 1930s when it was scientifically proven what many of the captains of the 18th century knew: the lemon juice rejects scurvy particularly well. Other dangers represented by the book were privateers. The main character of the book - Captain Woodes Rogers - began his career as one. He hunted for his sponsors the legendary Spanish treasure Galleons. These were called as “The Manila Ships” or “The Acapulco Ships” depending on their harbors of departure. The Spaniards regarded at that time the Great South Sea, i.e. the Pacific Ocean, area of their own. Thus the treasure Galleons were rotating across the ocean between Manila and Acapulco at first without the escort by warships. Each direction had precious cargoes: raw materials from the silver mines of Colombia to be processed in Manila and eventually to be shipped to Europe via Acapulco. We may press ahead a question, how modern phenomenon globalization really is? Even so as captain Rogers made a cruising voyage round the world in 1708-1711.

Pirate Hunter of the Caribbean narrates stories about the Caribbean and the Gulf of Guinean pirates and privateers. British pirates quite often actually started their career as a King’s legalized privateers in a war against Spain or France. As it so often happens, after the war also these “professionals” found themselves unemployed and out of commission. They started to gather and build their own societies in The Bahamas Islands. The golden age of pirates had its momentum in the Caribbean Sea in the first two decades of 18th century. Captain Rogers was given an order and a mission by the King and the Admiralty to terminate pirates and restore and secure peace of seafaring and colonies in the area. Interestingly enough it was the main responsibility of British traders to finance and build the fleet to set sail for the Caribbean. His Majesty’s navy was to offer very limited support to back up the venture in the form of some relatively weak warships. The main burden of the mission was hanging heavy on the shoulders of captain Rogers. In a way one can refer to modern day privatization of state security. The outcome of the string of sea battles wasn’t at all certain. In the end, however, the pirates were one by one defeated – even the mighty Blackbeard with his flagship the Queen Anne’s Revenge. As it was a custom of the age, pirates were to be hanged on the waterfront near the docks. This was done in order to serve a fresh warning for the sailors in and outbound harbor and considering deserting their vessels to become a member of pirate crew.

The reader is offered to have a brief look at the lives and fates of certain famous pirates such as Calico Jack, Bartholomew Roberts, Stede Bonnet, Anne Bonny, Mary Read and the last, but not the least Edward Teach – aka The Blackbeard. As a special feature the book will introduce us with Alexander Selkirk’s aka Robinson Crusoe's short biography. A useful fact to remember is a remark that there were regular and devastating tornados sweeping across The Philippines even back in the 18th century. As well as the surprising fact that many of contemporary North African slaves were actually white, European Christians captured by the Turks.

* * * *

Zalogan nimi on vanha tuttu jo 1970-luvun lopulta. Kaikki lukemani Zalogan kirjat ovat olleet panssaritekniikan ja -historian erinomaisesti ja taiten toteutettuja tutkielmia. Tällä kertaa aihe on harvinainen ja vähän käsitelty: saksalaisten rinnalla itärintamalla taistelleiden armeijoiden panssarijoukot. Suurista panssaritaisteluista on kirjoitettu paljon, mutta Saksan itärintaman liittolaisista tiedämme vähemmän. Loppuvuonna 1942 Stalingradin taisteluihin osallistuneet Saksan liittolaismaat käyttivät kaikki vanhentuneita ja panssaritaisteluihin kelpaamattomia malleja - tunnetuin seurauksin. Sodan edetessä liittolaismaiden asema vaihteli suuresti. Kun Romania ja Unkari valmistivat myös omia vaunumallejaan, niin muut olivat joko Saksasta ostettujen tai sotasaalisvaunujen varassa. Vaunumallien kirjo on uskomaton: vanhentuneista Skoda 35(t) vaunuista aina Hetzereihin ja uusiin Tiikereihin.

Pz 38(t) ruotsalaisversiona Arsenalenissa.
Foto © Historix

Teoksessa käydään läpi Saksan liittolaisten Slovakian, Unkarin, Romanian, Bulgarian, Italian ja Kroatian piskuisten panssarijoukkojen kalusto ja historia itärintamalla. Myös Suomen panssarijoukot esitellään osana itärintamaa. Kuriositeettina mukana ovat myös Venäjän vapautusarmeijan ROA:n panssarijoukot. Niiden kalustoksi saksalaiset antoivat Hotchkiss H-39 ranskalaisvaunuja, joilla ei sodan siinä vaiheessa enää ollut taisteluarvoa. Kirjan mukaan ROA:n 1. divisioona sai vahvistuksekseen kymmenen Jagdpanzer 38(t) Hetzer - vaunua. On karua lukea, kuinka esimerkiksi Romanian panssariyhtymät tulivat tuhotuksi useampaan kertaan. Toisaalta juuri Romanialainen Maresal pst-rynnäkkötykin prototyyppi toimi esikuvana saksalaisille heidän kehittäessään samalle Pz 38(t):n alustalle Hetzeriä.


Hetzer Ruotsin panssarimuseo Arsenalenissa. Foto © Historix

Tsekkien panssarivaunuteollisuudella oli suuri merkitys lähes kaikille kirjan käsittelemille maille. Tästä osoituksena on se, että Unkari kehitti Turan I ja II -panssarivaunut sekä Zrinyi -rynnäkkötykin Skodan suunnitteleman keskiraskaan S-IIc:n, myöhemmin nimellä T-22 kutsutun vaunun pohjalta. Turanit olivat itse asiassa Pz 35(t) -vaunun suurennettuja versioita ja jo valmistuessaan vanhentuneita. Vasta Turan III mallilla olisi ollut todellista taistelukykyä pitkän 75 mm:n kanuunansa ansiosta.

QF 4,5-inch Howitzer Hml:n tykistömuseossa.
Foto © Historix

Suomea koskevassa luvussa on mainittu kaikki olennainen ja yksityiskohtaistakin tietoa on mukana. Olisiko syynä se, että Suomen osuuden kuvien toimittajana mainitaan Esa Muikku - suomalainen panssaritietäjä. Myös epäonnisen BT-42 vaunun vaiheet ovat mukana. Eräs Viipurin puolustukseen 20.6.1944 osallistunut BT-42 ampui peräti 18 osumaa Puna-armeijan T-34 -vaunuun saavuttamatta silti läpäisyä. Oikeastaan se ei ollut mikään ihme, sillä vaunun 114 mm:n haupitsi oli englantilainen ensimmäisen maailmansodan aikainen hevosvetoinen tykistöase QF 4,5-inch howitzer. Haupitsi oli tarkoitettu epäsuoriin ammuntoihin jalkaväkimaaleja vastaan, eikä sillä ei ollut panssaritorjuntaan toimivaa a-tarviketta. Lataaminen on varmasti ollut työlästä, koskapa haupitsi käytti kartussilaukausta. Näin varsinainen ammus ja sen ajopanos oli ladattava erikseen ennen laukausta.

Neliväripiirustukset ja runsas kuvitus ovat kirjalle eduksi. Teos on kerrassaan mainio lukukokemus ja tietopaketti panssarihistoriasta ja -tekniikasta. Blogistille se oli myös kimmoke yhdistää eri matkojen antia yhteen.

BT-42 Parolan panssarimuseossa.
Foto © Historix

Vaunun torni ja ase: 114 mm:n haupitsi.
Foto © Historix

All the books I have read about tank warfare and armor technology written by the author have been very well and skillfully made researches. This time the subject of the book is a rare one and quite little discussed: the tank forces of Germany’s Eastern Front allies 1941 - 1945. There are innumerable amounts of descriptions of the great and famous armor battles of the Eastern Front. How much do we know about the role of the Germany’s small and poorly equipped eastern allies’ tank forces and their fates?

The German thrust to capture Stalingrad was reaching its height in the late autumn of 1942. Simultaneously it had become quite obvious how all Germany’s eastern allied forces were fighting in the southern Russia and Ukraine with old and obsolete tank types without any real punching power. They met the new generation Russian tanks riding themselves in ones typical of the European designs of the late 1930s. As the war progressed so did the composition of the Axis tank forces, but interestingly enough, the process was all but equal. Whereas Romania and Hungary had the industrial capacity to produce their own types, all the others had to import whatever armor they could from Germany or depend on the captured war booty. The scale of imported models is amazing, from the already obsolete PzKpfw 35(t) through the Hetzer, PzKpfw IV and ending up with the mighty Tiger I tank.

The work examines the Axis tank forces of Slovakia, Hungary, Romania, Bulgaria, Italy and Croatia. It gives a nice and detailed overview of the equipment, combat history and fates of these formations. The Finnish armored forces are presented and studied as a co-belligerent of the Eastern Front against the Soviet Red Army. The approach here is carefully and wisely selected one, as Finns did not have a political alliance with the Axis countries. It was more a question of military necessities and need to get armament where ever supplies were available. This applies also to the Ryti – Ribbentrop pact made in the summer of 1944. Germany tried to use the looming military defeat and the collapse of Finnish army main defensive lines in the Karelian Isthmus as a mean to blackmail Finns politically. Good for Finns, Germans failed in their attempts to fully exploit the dire situation faced by the Finnish army HQ and leading politicians.

As a curiosity, reader is presented by the quick view of the Russian Liberation Army (ROA) and its tiny armored forces. At first Germans gave some obsolete French war booty Hotchkiss H-39 tanks to form the base of the ROA's tank core. Since the H-39s lacked any real combat value, they were pressed out of service and replaced with more potent war machines at the final stages of the war. The 1st division of ROA received a company of ten Jagdpanzer 38 (t) Hetzers. They were, however, used against Germans by the ROA in the Czech uprising of May 1945 in Prague.

It is quite harsh to read how, for example, Romanian tank formations were destroyed several times during their service in the Eastern Front. On the other hand it was namely a Romanian Maresal anti-tank assault gun prototype which served as a model and basis for Germans as they developed the famous Hetzer panzerjäger.

The prewar Czech tank industry had a vast impact on Axis minor tank forces. For instance, the Hungarians developed Turan I and II tanks as well as Zrinyi assault guns by using Skoda medium S-IIc prototype (later called as T-22) as a basis for a new tank. Turan gun tanks were, in fact, only up scaled Czech LT vz. 35 types or by the German designation PzKfpw 35(t). Anyway, both Turans were out of date and obsolete even before they were commissioned. Only the Turan III would have had a chance to fight Russian tanks on an equal basis, since it was to be fitted with a long 75 mm high velocity anti-tank gun. As it turned out to be, the Hungarians didn’t manage to start the mass production of the proposed new medium type.

One of the rarest tanks in the world must be the Finnish BT-42 assault gun! Only eighteen were built and commissioned in 1943. After a year had passed, all surviving examples had been withdrawn from the service. The BT-42 was intended to be used as an anti-tank weapon, but the lack of effective AT-round made it score miserably. Once in June 1944, defending Viipuri (today's Russian Vyborg) the second largest Finnish city at the time, one BT-42 fired as many as 18 direct hits to the incoming Russian T-34 tank. Not a single shot could penetrate the enemy armor. Behind all this was the unhappy tactical misconception of the planners of the tank forces. They did not employ the BT-42 as it should have been done - to infantry close support role like the German StuH 42. The main weapon of the BT-42 is a British QF 4,5-inch howitzer. Actually, the howitzer is WWI vintage horse drawn artillery piece, intended to shoot indirect HE rounds. Even to load BT-42's weapon was quite slow, as the actual projectile and propelling charge was loaded separately before each shot.

Full color drawings, numerous illustrations and cutaway artworks are among the obvious advantages of the book. I can easily recommend it to someone who is interested in military history or tank warfare.

* * * *

"Historia toistaa itseään" tavataan sanoa. Mäkelän kirjassa näemme erään esimerkin siitä, kuinka se käytännössä toteutuu. Kirjan painotus on Suuren sodan ensimmäisten kuuden kuukauden tapahtumissa. Keisarillinen Saksa oli hankkinut, joskin eurooppalaisittain jälkijunassa, itselleen siirtomaita sieltä, mistä niitä vielä oli saatavissa. Tyynen valtameren alueella Saksalla oli omistuksia Kiinassa ja saaria Keskisellä Tyynellämerellä. Siirtomaavallan etuja valvomaan tarvittiin valtamerilaivastoa, toisaalta tuli tukea horjuvia merentakaisia liittolaisia. Saksa oli kuitenkin mannermaa, jonka laivasto ei kyennyt sille asetettuihin tehtäviin. Tästä asetelmasta Mäkelä alkaa kuljettaa tarinaansa eteenpäin.

Vauhtia ja vaiheita ei kirjasta puutu: jopa silloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa käydään yrittämässä laskea Katajanokan sotasataman venäläiset alukset. Saksalaisen, joskin hollantilaiseksi naamioituneen huimapään ei onnistu tunkeutua satama-alueelle ja edessä on kiireinen pako Rauman kautta kotimaahan. Toinen eksoottinen tapahtumalinja vie saksalaiset laivat britit kannoillaan Konstantinopoliin. Laivat myydään turkkilaisille ja toinen niistä, taisteluristeilijä Goeben, uudelta turkkilaiselta nimeltään Yavuz, on ainakin kirjan kirjoittamisajankohtana (1965) historiallisena nähtävyytenä Gölcückin tukikohdassa.

Saksan Tyynenmeren laivastolle ainoa mahdollisuus oli pako Kiinan Tsingtaosta Kap Hornin kautta emämaahan. Taistelu siirtomaiden vesireiteistä olisi ollut turhaa, sillä keisarillisella laivastolla oli vastassaan yhdistyneet Englannin, Ranskan, Venäjän ja Japanin laivastovoimat. Niinpä kreivi von Spee teki ainoan mahdollisen ratkaisun ja lähti lippueineen kohti itää.

Toinen kulunut - mutta aina yhtä toimiva - sanonta kuuluu "todellisuus on tarua ihmeellisempää". von Speen lippueen matkan seuraaminen käy jännityskertomuksesta. Purjehdus Coronelin voitosta Falklandin täydelliseen tappioon on kuin elokuvista. Purjehduksen erityispiirre on aikakauden tekniikan asettamat rajoitteet: höyryllä yli 20 solmua kulkevat risteilijät ja panssariristeilijät kuluttivat polttoaineenaan käyttämänsä hiilet nopeasti loppuun. Siksi laivojen oli varsin lyhyin väliajoin päästävä "hiilestämään" joko ystävälliseen tai edes puolueettomaan satamaan. Vielä oli mahdollista saada huoltolaivasta hiiliä keskellä merta tai kaapata niitä viholliselta. Joka tapauksessa polttoainekysymys oli ratkaisevassa osassa vaikuttaen laivojen taistelu- ja purjehduskykyyn. Knoppitietona mainittakoon, että kevyen risteilijä Dresdenin päällikön adjutanttina toimi eräs yliluutnantti Canaris - joka teki uran myöhemmin amiraalina ja Abwehrin päällikkönä.

Kirjan alanimenä on "Emden ja muut risteilijät". von Speen lippueesta irrotettu risteilijä Emden suuntaa yksinään kohti Intian valtamerta käydäkseen siellä kaapparisotaa. Emdenin toiminta on erityisen tuloksekasta ja vastustajat lähettävät huomattavia laivastovoimia etsimään ja tuhoamaan risteilijän. Lopulta australialainen risteilijä Sydney löytää Emdenin Kookossaarilta ja taistelu on lyhyt. Kertomuksesta nousee esille ritarillisuus, isänmaallisuus, aloitekyky ja kekseliäisyys. Emdenin päällikkö Müller jää historiaan todellisena upseerina ja herrasmiehenä. Unohtaa ei pidä myöskään risteilijän erään upseerin, Lauterbachin, mielikuvituksellista pakoa englantilaisten sotavankeudesta Singaporesta Hollannin Batavian, Kiinan Shanghain, Japanin Nagasakin, Havaijin, USA:n, Englannin Kirkwallin, Norjan ja Tanskan kautta kotiin Rostockiin.

Niin, mitenkä se historia sitten toistaa itseään? Toisen maailmansodan ensimmäisten kuukausien jännitysnäytelmänä oli saksalaisen taskutaistelulaiva Admiral Graf Speen sotapurjehdus kauppamerenkulkua vastaan eteläisellä Atlantilla. Kuten nimikaiman lippueen, niin myös Graf Speen kohtaloksi koituivat ylivoimaisen vastustajan, Kuninkaallisen laivaston risteilijät. Kirjasta välittyy La Belle Epoquen mystinen maailmankuva, sen anti lukijalleen on sekä tietopuolista että jännittävää. Kuvaliitteen historialliset näkymät lisäävät autenttisuutta. Mainio kirja, joka ansaitsee täysin neljä tähteään.

* * * *

Olen lukenut joitakin venäläisiä sotahistorian teoksia ja yleensä pettynyt niiden tasoon, kuten taannoin Kryzovin muistelmiin (Vasiliy Kryzov: Panzer Destroyer). Kryzovin kirja arvosteltiin Amazon.com - nettisivuilla ja siellä se sai perin samanlaisen arvion, kuin minkä itse kirjoitin. Huomasin sen eräässä arvostelussa suosituksen tutustua nyt lukemaani kirjaan T-34 in Action. Sen kerrottiin olevan taiten ja tasapuolisesti kirjoitetun. Kirjassa veteraanit saavat puheenvuoron kertoa juhlapuheiden takaisesta rintamaelämästä. Päästyäni kirjan puoliväliin, huomasin, että käsissäni on poikkeuksellinen venäläinen sotahistorian teos. Tässä kohtaa en malttanut olla muistelematta toista erittäin ansiokasta ja maininnanarvoista venäläisteosta, nimittäin Viktor Stepakovin "Sodalla on hintansa" talvisotakuvausta.

T-34 in Action tarjoaa lukijalleen hienon mahdollisuuden saada uutta, ennen lännessä julkaisematonta tietoa niin T-34:n tekniikasta kuin taktisesta soveltuvuudesta itärintaman olosuhteisiin (luvut 2 ja 7). Armotonta ja periksi antamatonta taistelukuvausta löytyy luvusta kuusi, jossa panssariluutnantti Fadin on keskellä itärintaman nimekkäitä taistelukenttiä. Fadin osoittaa, että myös Puna-armeijan kaltaisessa massa-armeijassa rohkea ja taitava yksilösuoritus, se että vie tulen ja liikkeen jääräpäisesti loppuun asti, voi olla ratkaiseva!

T-34/76 vm 1941 Parolan panssarimuseossa. Foto © Historix

Eräs veteraani kertoo omassa osuudessaan kuinka he tuhosivat kolme Tiger-vaunua kahdella Valentinella! Ensin mielen valtasi epäilys, mutta eri lähteistä selvisi, että Kanadasta toimitetuissa Valentineissa oli alamallista VII lähtien 2-pdr:n tykin sijasta uusi ja erittäin iskukykyinen 6-pdr vaunukanuuna. Siten ainakin tekniset edellytkset läpäisyyn olivat olemassa. Samoilla 6-pdr:n pst-tykeillä myös Englannin 8. Armeija Pohjois-Afrikassa taisteli menestyksellä Tiikereitä vastaan.

Aivan ilman liioittelua kirja ei selviä. Onneksi vaiva rajoittuu vain yhteen lukuun, eikä siten vaikuta teoksen tarjoamaan kokonaisuuteen. Kirja kuvaa selkeästi Puna-armeijan päällystön täydellistä piittaamattomuutta joukoistaan ja taktista osaamattomuutta. Eräs Puna-armeijan vastemielinen ominaisuus tulee myös hyvin kirjassa esille: kaikkien suunnaton epäily ja valvonta, naurettavat "oikeudenkäynnit", niiden yhtä naurettavat tuomiot ja epäinhimilliset kurikomppaniat. Itäisen ihmisen kovin erilainen käsitys ihmisarvosta ja resurssien tarkoituksenmukaisesta kohdentamisesta on länsimaista lukijaa hämmentävää.

T-34/76 vm 1943 Parolan panssarimuseon rinteessä.
Foto © Historix

Kirjasta voi päätellä NL:n panssarijoukkojen huikeat tappiot, esimerkiksi Kievin taistelussa 1943 eräs yli 30 vaunun pataljoona hupeni vain seitsemään vaunuun. Korsun-Shevchenkon taisteluiden aikana tammikuussa 1944 eräällä vaunuprikaatilla oli jäljellä lopulta vain prikaatin komentovaunu. Vahvaksi vaikutelmaksi jää, että Neuvostoliitto ei voittanut sotaansa Saksaa vastaan taidoillaan, vaan silkalla massalla. Vaikka Wehrmacht ja Waffen-SS tuhosivatkin Puna-armeijan panssarimuodostelmat moneen kertaan, niin Uralin takaisten tehtaiden loppumaton tuotantokapasiteetti korvasi koetut vaunutappiot - ja poikia, niitähän on aina aroilla riittänyt!

Olen aikaisemmin kritisoinut panssarivaunukirjallisuutta sen keskittymisestä kaikkeen muuhun, kuin varsinaiseen panssarivaunun toiminnan ja taistelun kuvaukseen. Vihdoin käsissä on kirja, jossa veteraanien kertomukset vievät lukijan mukanaan vaunun torniin, runkoon tai kannelle keskelle taistelua ja lepoa. Erilaisia tapahtumia, paikkakuntia ja henkilöitä on tarjolla valtavasti, jopa niin, että muisti on jo koetuksella. Yhtä kaikki, kirjan esittelemät elämänmakuiset ja rehelliset, mutta teknisesti ja taktisesti tarkat muistelmat ovat sotakirjallisuuden aatelia.

T-34:n viisiportainen vaihdelaatikko Parolan panssarimuseossa
The 5-speed redesigned gearbox of the T-34
Foto © Historix

Kirjassa nousi usein esille T-34:n pahamaineinen vaihdelaatikko. Ensimmäisissä vaunumalleissa käytettiin neliportaista vaihdelaatikkoa. Sen vaihteiden vaihtaminen oli erityisen raskasta ja työlästä. Usein radisti / konekivääriampuja joutui auttamaan ajajaa vaihteiden käsittelyssä. Kun käyttöön saatiin uudelleen suunniteltu ja parannettu viisiportainen vaihdelaatikko, niin vaunun ajettavuus parani, kun ajaja sai vaihdettua vaihteita ilman apua.

T-34/85 vm 1944 Parolan panssarimuseon pihalla.
Foto © Historix

Yllä olevassa kuvassa vaunun moottorikannen päällä on yksi Puna-armeijan panssarimiesten tärkeimmistä varusteista: pressu. Se toimi yksinkertaisen kamiinan kanssa majapaikkana yövyttäessä (myös talvella) ja sen ääressä syötiin. Sateella sillä suojattiin vaunun tornin sähkölaitteet ja a-tarvikkeet huonoista hitsaussaumoista sisään pääsevältä vedeltä.

After reading quite a few Soviet books about military history I have usually been somewhat disappointed. A fresh example of this phenomenon is a Russian era, not anymore Soviet one, Panzer Destroyer by Vasiliy Kryzov. His book was reviewed on the pages of Amazon.com and it received quite a similar comments than I gave for the book. Anyway, there was a hint in one of the reviews to read another book about Soviet tank core: T-34 in Action. As I had read half of the book, it was obvious to me that here we have an exceptional and excellent study of tank warfare of the Second World War Eastern Front. The book is based on interviews with T-34 crews. Crews recall their training, battles and - very interestingly - how they coexisted daily life with their roughly built tank.

T-34 in Action provides the reader with a fine chance to have some new, rarely seen in the west, facts about T-34's technical and tactical fitness for the conditions of the eastern front (chapters 2 and 7). Chapter 6 contains tough and relentless narration about the fierce tank battles that took place in the midst of the famous armour battlefields of the east front. Tank lieutenant Fadin personally serves us an example how even in the mass army like the Soviet Red Army a brave and skilful individual performance can indeed make the difference!

One of the veterans memorizes how they knocked out three Tiger I tanks with just two British Lend-Lease Valentines. First impression for me was obvious distrust. That can't be true. However, it turned out to be a fact, proven by some references I took the trouble to check. Indeed, Canadians supplied Soviets with Valentine Mark VII, which had as its primary weapon the very potent 6-pdr cannon instead of the old and weak 2-pdr. The famous British 8th Army in the North Africa used with success the very same anti-tank gun against Tigers in the last battles of Tunisia 1943.

Exaggeration is an issue in the book. Fortunately the issue is only minor one and limited to one single chapter, which, then reminds me about the Panzer Destroyer by Kryzov. The book records how the officer core of the Red Army somewhat totally neglected their subordinates and did not have much tactical skills to execute various missions. Another annoying thing inside the Red Army was the fact that the army suspected everyone for treason. That led to ridiculous charges, even more ridiculous trials and insane and unduly punishments. What a waste of resources and human life! However, on the other side of the front, the German Wehrmacht was implementing quite the same and harsh method. A Finnish officer retreating with his troops from Viipuri in the summer of 1944 saw how a group of German soldiers from the 122nd Infantry Division "Greif" were shot on the spot on the basis of digging up some potatoes from the vegetable garden of an abandoned Finnish farmhouse.

Although it is not directly revealed, reader can still conclude how massive the losses of the Red Army tank core actually were. For instance: in the battle of Kiev 1943 a tank battalion of over 30 tanks were left with only seven tanks after the battle. Even worse: in January 1944 during the Korsun-Shevchenko battles a tank brigade lost all its tanks but a brigade commanders one. The impression is composed to see how the Soviet Red Army did not win its war against Germany by its skills, but rather with en masse. The Wehrmact and Waffen-SS destroyed Soviet tank formations time and time again. Only to see how the production lines of Urals could substitute the terrible losses suffered by the Soviets.

Tank genre in literature is a tricky business. I've read more than enough books titled to depict tank warfare, only to see how they concentrate on every other aspect than actual tank activity. In this case we have here, fortunately, a book to meet all the tightest requirements for the tank genre. The book will take the reader inside the hull, turret or on the deck of a T-34 tank in the middle of a battle or rest. One detail which deserves to be mentioned is the notorious four speed gearbox of the T-34. It usually required the help of the bow machine gunner/radio-operator to change gears with the driver. As the gearbox was redesigned for the later models and the fifth gear was added, it became easier to change gears by the driver only.

The last picture of the blog shows T-34/85 in the Parola tank museum. On the engine deck one can see a tarpaulin. That humble thing was among the core of necessities for tankers' daily survival. With a simple stove it served as the best accommodation tankers could get. Equally important was its role to cover the leaking welding seams of the turret and to preserve radio and ammunitions dry by time of raining.

It is easy to recommend the book for the even most demanding tank literature reader. Here we have eyewitness accounts, vivid recollections and an insight into tank operations and tactics of the T-34 tankers.

* * * * *

Ostalgiaa on tarjolla riittämiin, kun perehtyy vuonna 1981 painettuun Getreu dem Fahneneidiin. Teos on julkaistu Itä-Saksan kansallisen kansanarmeijan (NVA) kunniaksi sen täyttäessä 25 vuotta. Takakannesta löytyy painettuna kirjan myyntihinta 30,- M. Tämä oli ns. itäblokin maissa yleinen käytäntö, hinnat näet pysyivät pitkälti muuttumattomina. Kirjan nimi voitaisiin kääntää suunnilleen muotoon "Uskollinen valalle". Miksi sitten tämänlainen teos on ylipäätään tehty? Kirja vastaa tähän itse heti sen alkulehdillä: "Bilddokumentation über die Nationale Volksarmee der Deutschen Demokratischen Republik". Kyseessä on siis valokuvadokumentaatio ja kirjallinen tietopaketti NVA:sta. Jotta kaikki menisi protokollan mukaan, Erich Honecker on kirjoittanut alkuun saatesanat. Niissä hän mahdollisesti kiteyttää DDR:n idean "Vom Soldaten bis zum General sind die Klasseninteressen gleich." Taisi kuitenkin käydä niin, että tavoitteeseen ei päästy, ei edes lähelle. Sotilaan ja kenraalin sosioekonomiset luokkaintressit ovat vaikeasti yhteen sovitettavia - myös sosialistisessa yhteiskunnassa. Vaikuttaa siltä, että tämän kirjayksilön ovat "Dübenerin toverit" antaneet lahjaksi johtajalleen tai kouluttajalleen. Käsin kirjoitettu omistuskirjoitus on kerrassaan taidokasta jälkeä.

Omistuskirjoitus

Koska nyt arvioitava kirja on tehty Itä-Saksassa, niin sen rakenteessa näkyy hyvin saksalainen järjestelmällisyys. Preussilainen arvostaa järjestystä, jopa sosialismin oloissa. Kirja on jaettu kolmeen osioon, jotka luovat loogisen ja kronologisen, toimivan kokonaisuuden. Ensin käsitellään NVA:n olemassaolon tarvetta, tehtävää ja asemaa "Työläisten ja talonpoikien valtiossa". Armeijan ja puolueen (SED) sidos toisiinsa tuodaan peittelemättä esiin. Laajempia taustoja valotetaan mainiolla katsauksella edistyksellisen liikkeen merkkipaaluihin Saksan historiassa. Vanhimpiin kuuluvat mm. talonpoikaiskapina 1525, sota Napoleonia vastaan 1813, Euroopan hullu vuosi 1848 ja Pariisin kommuuni 1871. Vuoden 1848 levottomuudet kuvataan sosialistisessa hengessä seuraavasti: "Bürgerlich-demokratische Revolution in Deutschland" eli Kansalais-demokraattiseksi vallankumoukseksi Saksassa. Uudempaa edistyksellistä toimintaa edustavat vuoden 1918 marraskuun vallankumous, Ruhrin Puna-armeijan taistelu 1920, Internationalistien osallistuminen Espanjan sisällissotaan 1936 ja saksalaisten kommunistien taistelu Neuvostoliiton Puna-armeijan puolella toisessa maailmansodassa.

Itä-Saksan kansallisen kansanarmeijan syntyvaiheet ovat erittäin mielenkiintoista seurattavaa. Kaikki alkoi 1950 "nuoren tasavallan turvaksi perustetusta" kansanpoliisista "Volkspolizei", josta osa kehittyi vuoteen 1952 mennessä raskaammin aseistetuksi joukoksi. Samalla sen nimeksi tuli "Kasernierten Volkspolizei". Toukokuussa 1955 Länsi-Saksa liittyi NATOn jäseneksi ja alkoi varustaa uutta armeijaa, Bundeswehriä. Neuvostoliiton vastineena perustettiin Varsovan liitto ja vuonna 1956 sai ensimmäinen NVA:n yksikkö (1. Mekainisoitu rykmentti) joukko-osastolippunsa. Berliinin muurin rakentamista elokuussa 1961 valvoi ja varmisti jo useita NVA:n yhtymiä. Alusta lähtien korostettiin kansan ja sen armeijan läheistä suhdetta heidän rakentaessaan yhdessä sosialismia.

Kansan parissa s.46

Huomiotani kiinnitti armeijan nuorisojärjestö GST (Die Gesellschaft für Sport und Technik), samoin puolueen pioneerijärjestö ja FDJ (Freien Deutschen Jugend). Kaikesta päätellen näiden järjestöjen toiminnasta löytyy kiusallisia yhtymäkohtia erääseen toiseen Jugendiin, joskin 1930-40 -luvuilla vaikuttaneeseen, ja sittemmin kiellettyyn saksalaiseen puolisotilaalliseen nuorisojärjestöön. Länsi-Saksassa varottiin sallimasta mitään toimintaa, jossa olisi kaikuja menneestä natsiajasta. Itäinen Saksa ilmeisesti ajatteli hyvän tarkoituksen pyhittävän käytettävät keinot. Saksassa muuten kerrotaan anekdoottia siitä, kuinka Kolmannen valtakunnan loputtua toukokuussa 1945 Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä "yhdessä yössä ruskeat paidat vaihtuivat punaisiin". Sain tästä selkeän käytännön esimerkin vieraillessani Sachsenhausenin keskitysleirissä 2008. Natsien aikaan leiri oli tarkoitettu poliittisille erityisvangeille ja siinä oli oikeastaan vankila keskitysleirin sisällä: kivisessä "Zellenbau" vankilarakennuksessa keskellä leiriä pidettiin kaikkein tärkeimpiä vankeja.

Gestapon erityisvankila Zellenbau 2008. Foto © Historix

Kun leiri jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle, siihen rakennettiin vielä lisäosa ja vaihdettiin vartijat. Näin Sachsenhausen jatkoi toimintaansa uuden punaisen lipun alla entistä ehompana ja laajempana. Sen seurauksena leirin ulkopuolella on kommunismin aikana leirissä tapettujen joukkohautausmaa ja uhrien muistomerkki. Niin, palataan kirjan pariin. Reserviläistoimintaakaan ei ole unohdettu: kertausharjoituksia ja ampumakoulutusta riitti reserviläisille vielä varsinaisen armeija-ajan päätyttyäkin. Alla kuvassa NVA:n paraati ajaa kohti Unter den Lindeniä ja on ohittamassa hiljattain valmistunutta Tasavallan palatsia (Palast der Republik), joka rakennettiin vanhan Hohenzollerinin palatsin, eli Berliinin kaupunginlinnan paikalle, parlamentin "Volkskammerin" kokoontumispaikaksi. Kansan keskuudessa rakennus sai kuitenkin humoristisen nimen "Erichin lamppukauppa" rakennuksessa olleiden lukuisten erilaisten lamppujen mukaan.

Erichin lamppukauppa s. 67

Kirjan toinen osio esittelee NVA:n eri aselajihaarat. Maavoimat on tärkein osa armeijaa ja sen pääiskuvoimaksi nostetaan panssarijoukot. Kirjassa tunnutaan arvostavan muutenkin panssarijoukkoja, sillä ne saavat koko kirjan huomiosta suhteellisesti suurimman osan.

NVA:n T-55 rynnäköi s.111

DDR satsasi myös tykistöön, jota esitellään monipuolisesti. Mukana ovat mm. raketinheittimet ja tykistöohjukset. Erichin lamppukauppakuvassa paraatin ohiajavana kalustona on Neuvostoliittolaisia 9K52 Luna-M, NATO:n kutsumanimeltä Frog-7 lyhyenmatkan tykistöohjuksia. Ilmavoimat ovat mukana suomalaisillekin tutuilla MiG-21F / bis / U -malleilla ja toisaalta vieraammalla MiG-23 kalustolla. Volksmarine, eli Kansanlaivasto on, kuten ilmavoimatkin edellä lyhyemmin esiteltynä. Volksmarinen tehtävä on kuitenkin määritelty selkeästi: Kansanlaivasto toimii yhteistyössä muiden aselajien, Baltian punalippuisen laivaston (Kaliningradin neuvostolaivaston) ja Puolan sotalaivaston kanssa turvaamassa DDR:n merirajoja. Esimerkit eri sotilasoppilaitosten nimistä ovat maininnan arvoisia: mm. maavoimien upseerikoulu "Ernst Thälmann", sotilaspoliittinen korkeakoulu "Wilhelm Pieck" ja kansanlaivaston "Karl Liebknecht".

Kirjan ansioiksi on luettava se, että siinä ei unohdeta yleensä syrjään jääviä avustavia aselajeja. Huolto erikoisyksiköineen on mukana ja voidaan huomata DDR:ssä käytetyn samanlaista jaottelua sotilas- ja siviiliasentajien välillä kuin Suomen puolustusvoimissakin. Urheilulla, kulttuurilla ja virkistyksellä oli NVA:ssa tärkeä ja tunnustettu asema. Mikäpä oli upseerien viettäessä lomaa Itämeren rantakylpylöissä. Kulttuurista kun puhutaan, niin lienee väistämätöntä nähdä jossain vaiheessa Puna-armeijan kuoro ja soittokunta esiintymässä. Tällä kertaa kirjassa on kuva yhteiskonsertista, jossa lavalla on mukana myös Kansallisen kansanarmeijan laulajia ja musikantteja. Historiaa tuntevalle moinen näky antaa aihetta mietiskelyyn, varsinkin kun lavan suurena taustakoristeena seisoo Puna-armeijan sotilas lapsi sylissään.

Treptowin puiston muistomerkki 2008.
Foto © Historix

Taustalla viitataan Treptowin puistossa, entisessä Itä-Berliinissä olevaan muistomerkkiin ja sen sotilaspatsaaseen lapsi sylissään. Patsas pystytettiin "vapauttajasotilaiden" muistolle, mutta hyvin pian Berliinin naiset antoivat sille uuden, vähemmän mairittelevan nimen "Tuntematon raiskaaja".

Sosialismin saavutusten ja rauhan puolustaminen oli tietysti tärkeätä ja kirjan kolmas, viimeinen osio paneutuu aiheeseen tarmolla. Sivulla 178 kerrotaan olennaiset lähtökohdat: "Der Schultz des Sozialismus und des Friedens liegt in starken und zuverlässigen Händen". Näin viitataan Varsovan liiton veljesmaihin ja etenkin Neuvostoliiton osuuteen vahvan ja luotettavan puolustuksen takaajana. Tässä yhteydessä kirjassa seuraavat lyhyet veljesmaiden armeijoiden esittelyt. Mukana ovat Bulgaria, Puola, Romania, Unkari ja Tsekkoslovakia, mutta esittelyn aloittaa Neuvostoliiton armeija, kuinkas muuten!

Aseveljeys on kirjassa arvossaan ja niinpä yhteisistä harjoituksista on paljon materiaalia. Itä-Saksan huippupoliitikot vierailivat Erich Honeckerin johdolla valtionsa alueella olevissa Neuvostoliiton sotilastukikohdissa osoittamassa ystävyyttään ja aseveljeyttään mm. lahjoittamalla neuvostojoukoille punalippuja. Suomessa samaan aikaan poliitikoilla oli tapana vierailla Tehtaankadulla. Vuosi ennen kirjan painoon menoa Varsovan liitto järjesti suuret Waffenbrüder 1980 -sotaharjoitukset. Kirjassa mainittiin jo aikaisemmin käsite "Sozialistisches Kampfkollektiv"eli sosialistinen taistelukollektiivi. Itselleni käsitteen sisältö jäi hieman epäselväksi, mutta olisiko Waffenbrüder -harjoituksen yhteydessä esitetty sillanrakennus eräs sen käytännön sovellus? Kun NVA:n ja neuvostoarmeijan pioneerien yhteinen silta oli saatu rakennetuksi, niin sitä juhlistettiin ohimarssilla liput liehuen ponttonisillan yli.

Sillanrakennusparaati s. 215

Toinen itselleni epäselväksi jäänyt käsitepari oli toteamuksessa, joka mukaan NVA:n sotilaat ovat sitoutuneet sellaiseen kuin "sozialistischer Patriotismus und Proletarischer Internationalismus". Ilmeisesti sosialismi oli määrä ymmärtää ja tulkita käytäntöön hieman eri sisällöillä ja merkityksillä sosialististen ja kapitalististen maiden yhteiskunnissa - aina tarpeen mukaan, vai kuinka? Mitä oli "sosialistinen isänmaallisuus" Itä-Saksassa? Ehkä sitä, mitä kirja kuvaa aikaisemmin puolisotilaallisena nuorisotoimintana, kansanarmeijan palveluksen kunnioittamisena ja reserviläistoimintana täysin militarisoidussa valtiossa - eli kertausharjoituksina, ammuntoina vapaa-ajalla ja lopulta perin konservatiivisena isänmaallisuutena? Läntisissä demokratioissa sosialistinen isänmaallisuus tarkoitti sen toteuttajille edellisen vastakohtaa. Tällöin se piti sisällään "edistyksellistä" ja kumouksellista, yhteiskunnan vastaista toimintaa, jota harjoitettiin Frankfurtin koulukunnan oppien mukaan. Äärimmilleen vietynä se näyttäytyi maolaisina, stalinistisina ja taistolaisina liikkeinä tai jopa vasemmistolaisina DDR:n salaisen poliisin Stasin tukemina terroristijärjestöinä kuten RAF Länsi-Saksassa tai Punaiset prikaatit Italiassa. Sosialistiset aseet olivat "rauhaa puolustamassa", kun lännessä ne olivat imperialistista asevarustelua. Vaikuttaa siltä, että sosialistisen isänmaallisuuden läntinen, eurokommunistinen perinne elää edelleen nykyisen Euroopan Unionin politiikassa ja sen eri jäsenmaiden kansallisissa käytännöissä. Vai miten on ymmärrettävä sosialistisen rauhanliikkeen osaltaan aikaansaama tilanne, jossa läntisen Euroopan maissa oma kansallinen puolustus on ajettu alas ja kaikki kansallismielisyyden ilmaukset ovat paheksuttavia?

Proletaarinen kansainvälisyys aukenee käsitteenä helpommin: sen hengessä Itä-Saksaan tuli huomattavia määriä ystävällismielisten sosialististen veljesmaiden kansalaisia - lähinnä kehitysmaista - koulutettaviksi tai töihin. Olen lukenut ja kuullut itäisessä Saksassa vieraillessani arvioita, joissa kerrotaan kyseisen kansainvälisyysohjelman synnyttäneen, hämmästyttävää kylläkin, itäiseen Berliiniin sen läntistä osaa vahvemman uusnatsi- ja skiniliikkeen. EU näyttää nykyisellään tavoittelevan joiltain osin samoja poliittisia päämääriä joihin jo DDR pyrki. Historian opetus on kuitenkin selkeä: kauniit ja ylevät yhteiskunnalliset utopiat kestävät reaalielämän koetuksen huonosti ja niillä on taipumus romahtaa ennemmin tai myöhemmin. DDR:n tapauksessa siihen meni vain vähän yli 40 vuotta - Neuvostoliitto puolestaan sinnitteli 74 vuotta ennen väistämätöntä kohtaamistaan todellisuuden kanssa. Kirjassa korkealle arvostetun aseveljeyden merkitys jäi DDR:n selviytymiselle lopulta täysin merkityksettömäksi. Waffenbrüder 1980 -sotaharjoituksen tunnuslause kuului silti näinkin mahtipontisesti: "Vereint für Frieden und Sozialismus - dem Fiend keine Chance!" Mutta entäpä jos DDR:n järjestelmän pahin vihollinen olikin DDR itse?

On ilmeistä, että tämän kirjan perustarkoitus oli toimia osana DDR:n sisäistä propagandaa. Siinä teos ansiokkaasti onnistuukin. Toisaalta, kun siitä karsii propagandakerroksia, niin tarjolla on mielenkiintoinen näkökulma "Harppi-Saksan" maailmaan. Runsaasti kuvitettuna se antaa rivienvälistä informaatiota DDR:n elintasosta ja arkipäivästä. Ellei sosialismi olisi aatteena aiheuttanut nyt jo laajalti tunnettuja rikoksia ihmiskuntaa vastaan, niin kirja olisi yksi hullunkurinen ja harmiton esitys keinotekoisesta idealistien leikkivaltiosta, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hullunkurinen, niin kuin se Nukkumatin (Unser Sandmännchen) maailma YLE:n pikkukakkosessa 1970-luvulla, jossa hän heitti unihiekkaa milloin milläkin sosialismin teknisellä saavutuksella liikkuen - muistatteko?

Supposedly you know what the phrase "Ostalgia" means? In this book there are plenty of it to see and feel. The book commemorates the 25th anniversary of the NVA, the National Peoples Army of the East Germany (the former DDR). As it was a custom in the former eastern bloc countries, the price of the book 30,- M is printed on the back cover. The name of the book translates roughly in English as "Loyal to the Military Oath". The name also notifies the meaning of the work, "Bilddokumentation über die Nationale Volksarmee der Deutschen Demokratischen Republik". So what we have here is a pictorial documentation dealing with the NVA and it's branches and different services. In order to start it properly, the Head of State Erich Honecker addresses the book as follows: "Vom Soldaten bis zum General sind die Klasseninteressen gleich." It may well be that in this sentence comrade Honecker has managed to crystallize what was theoretically the main idea of the DDR as a state and society. In DDR the class interests were to be the same for an individual soldier as well as a general of the army. As it turned out to be, the DDR never reached it's highly ambitious goal. The inscription makes this copy unique. It seems that the copy is meant to be a present for a drill instructor or leader of a group of soldiers who regard themselves "The Comrades of Dübener". The quality of the handwriting used in the inscription is just outstanding.

Getreu dem Fahneneid is a German book and it is systematically build to meet Prussian values of order and logical arrangement. The book is divided into three main sections, which, when brought together, form a logical and chronological order to follow. The first section of the book has a mission to justify the need and existence of the NVA in the "State of workers and peasants" i.e. German Democratic Republic. In order to meet the previous demand the tight connection between the army and the socialist party (SED) is brought clearly visible. History is a useful tool when one tries to find vindication for present ventures. This is also what happens in the book. The progressive movement of DDR has its roots in the German history, the book argues. As a proof of it reader will be guided through the peasant uprising 1525, war against Napoleon's France 1813, the year of European revolutions 1848 and Paris Commune 1871. Interestingly enough, the European uprising in 1848 has a unique socialist significance in its DDR given name "Bürgerlich-demokratische Revolution in Deutschland". This roughly translates to "civic-democratic revolution in Germany". If the historical proof presented so far is ancient, there are also modern examples in the book to see. November revolution 1918 in Germany is accompanied by the Red Army of the Ruhr in 1920. These two refer to the post WW I attempts by the German socialist and communist movement to create a socialist state after the example of Soviet Russia. The Spanish civil war in the 1930's gathered progressive people also from the Germany to defend Spanish republic against Nationalist army. As a pinnacle and well valued part of progressive struggle is the role of German communists fighting alongside the Soviet Red Army against the so called Fascist Germany and its Werhmacht.

One of the most interesting part of the book is how it all started for the NVA. It was back in 1950 when a young republic needed security and the "Volkspolizei", the Peoples police, was founded. By the year 1952 a segment of it had developed into a heavily armed force and it had been renamed by adding a certain prefix. Now it was called as the "Kasernierten Volkspolizei", the Peoples police in the Barracks. The 1950's was the height of the cold war era. West Germany was finally approved to join the NATO in 1955 and to start building a new army, the Bundeswehr. As a countermeasure the Soviet Union founded the Warsaw Pact -alliance in 1955 and the first regular combat unit of the NVA, the 1st Mechanized regiment received its flag in 1956. It was essential from the very beginning to emphasize the close bonding between the army and its people! The reality, however, showed up less sublime. It didn't take too long to see NVA troops securing the building of the infamous Berlin wall in august 1961.

The NVA had its pre-military training organisation GST (Die Gesellschaft für Sport und Technik), literally "Sport and Technology Association” to militarize East German youth. This was completed with the help of party youth organs such as FDJ (Freien Deutschen Jugend) German Free Youth -movement and the Pionere children and teens movement. The book makes its best to show these organisations in a positive light. Still it is relatively easy to find links which takes thoughts 70 years back and to see another German political youth movement on the march, namely the notorious Hitler Jugend. Actually it is not the only demonstration of the turning the brown shirts into the red ones. I had an opportunity to visit Sachsenhausen concentration camp in 2008. During the Nazi era there was a high security special prison "Zellenbau" inside the camp. It was meant for the high value political prisoners and thus the camp was not an ordinary collecting point for the Jews to be deported into the death camps of the east.

After the collapse of the Reich, the Soviet occupation administration repaired and expanded the camp by adding a supplementary wing in the basic camp. After the repairs were finished a new flag was hoisted up, guards and inmates were renewed and the camp started to operate again. Thus one can visit a large cemetery and memorial, just outside the camp main area, for the inmates killed during the communist era. The last fragment in this section of the book is to portray NVA reservist activities. In a completely militarized society like DDR reservist had a lot to do: military refresher courses were frequent activities for the reservists. In the picture where there is an NVA parade going on, we can see how artillery missiles are just passing the Palace of the Republic, (Palast der Republik) the meeting place of the "Volkskammerin" Peoples Chamber. The building was quickly renamed by the East German people as "The Erich's Lamp Store" referring to the vast amount of various lamps inside the Palace of the Republic.

The second main section of the book concentrates to show all service branches of the NVA. Naturally land forces are the most prominent service and especially tank core receive extra attention. Tank enthusiasts find this book as a treasure: it is a fine collection of various tank poses. Other services are presented more briefly. Air force shows up with MiG-21 and 23 fighters. The Peoples navy "Volksmarine" makes a firm statement about its mission. It is to secure the maritime borders of the DDR in a close co-operation with the Baltic Red Banner Navy (Soviet navy in Kaliningrad) and the Navy of Poland. Military schools and academies, supply services and trains are not forgotten. Even recreation, sports and cultural activities have a decent share of attention. What would be a story like this without a Russian Red Army Choir on stage? This time they are not performing alone on stage. A group of NVA artists have joined their Russian friends. The background is covered with a massive copy of the famous statue of the victor and liberator Red Army soldier - with a child in his arms - at the Treptow park. The women of Berlin gave the statue a new and less glamorous name "The unknown rapist".

The defence of the achievements of socialism and peace was among the core of NVA and Warsaw Pact. Perhaps this explains why the third main section of the book so devotedly addresses the topic. The page 178 gives us a good starting point by stating out loud: "Der Schultz des Sozialismus und des Friedens liegt in starken und zuverlässigen Händen". This, of course, is a reference to Warsaw Pact's - and especially Soviet Union's - might and trustworthiness in a business of the defence of socialism and peace. Quite suitably the next entity of the book presents the armies of socialist brother countries, such as Bulgaria, Poland, Rumania, Hungary and Czechoslovakia. Just to make it sure, the first army to be presented is, of course, the Soviet army. The brotherhood in arms is in a great value in this book. It is manifested by the highest possible political level: Erich Honecker and other top DDR politicians spend their time visiting the bases of the occupying Soviet forces in the East Germany. Friendship was built, for instance, by donating red banners and flags to soviets. Another practical way to co-operate was joint military exercises. Just year before printing the book there was a huge Warsaw Pact exercise called Waffenbrüder 1980. In the last picture of the blog soldiers of NVA and Soviet army are celebrating the jointly built pontoon bridge by parading together across the bridge. I suppose that was something what the book describes as a "Sozialistisches Kampfkollektiv". A socialist fighting collective, what ever it really means I'm not sure.

It is not the only concept in the book which requires some evaluation. The individual NVA soldiers were, according the text, committed themselves to something called "sozialistischer Patriotismus und Proletarischer Internationalismus". Socialist patriotism. How on earth that is supposed to be understood? Socialist movement inside the capitalist world was, quite indisputably, trying to overthrow western societies and their values by subversive activities. Inside DDR, as we have seen here, patriotism was something else! It reminds me about the traditional, nationalistic and even bourgeois patriotism it was supposed to fight against with. In the west, at the same time, it meant the deliberate corruption of the society by the principles of the Frankfurt School and their "Critical Theory". Peace and environment movements were raised in the west, where as in DDR they were considered as illegal anti-socialist actions. All this led to a leftist terrorism (RAF, Red Brigades) backed by the Stasi. Socialist arsenals were in the defence of peace where as the western weaponry only backed up imperialism. Is it here where one can find a reason why, for instance, Western European countries have lost their national pride and will to have a convincing national defence? Is it here and why all expressions of patriotism and nationalism are so strongly to be resented? It seems the present day European Union (EU) has adopted principles and practices which are so well presented in this book about to picture the socialist DDR.

Proletarian internationalism. That's easier to open up. The DDR took thousands of students and workers from the socialist brother countries, especially from the developing third world countries. That, as controversial as it may sound, has been one major factor why in today's Berlin we may see skinheads and neo-Nazis more often in the eastern suburbs and districts of the city. Again there is an analogy to see: the EU has adopted an immigration policy which resembles the one implemented by the DDR and unfortunately, in the end, it will produce same outcome as well. Despite the mighty Soviet Union or the Warsaw Pact, it took only little over 40 years for DDR to be in the brink of a collapse. Despite the pompous slogan of the Waffenbrüder 1980 exercise "Vereint für Frieden und Sozialismus - dem Fiend keine Chance!" it took only 11 years after the slogan that the DDR had vanished. Maybe the "enemy" did not have a chance against East Germany that we'll never know, but what if the worst enemy of the DDR was, eventually, the DDR itself?

It is obvious that the main purpose of the book was to serve internal propaganda of the DDR. The book fulfils its mission with excellent merits. On the other hand, if multiple layers of propaganda are deleted, the book opens windows to get an insight how it was to live in the DDR. In that funny little toy country of idealists with unviable system. In the end all the crimes made by the socialist regimes against humanity and environment and the decadent, disastrous idea of socialism have stained the legacy of the DDR.

* * *

Youtube video Waffenbrüderschaft 1980:

It was a pleasant chance to visit the Cistercian Monastery of Padise in Estonia this summer. Actually it was more of a visit to the ruins of the monastery, for during the Livonian war (1558-1583) the monastery was badly destroyed. It was quite easy to reach the monastery, which is located in the Harju County alongside the historical road of Tallinn-Haapsalu. The monastery stands on an island between two branches of the Kloostri river. From Tallinn it is less than 50 kilometres to drive down there via very sound paved road.

The monastery has several other buildings belonging to a manor house on the perimeter. One of the houses was a little shop where I could purchase the book of this review. The book is written in Estonian language, but luckily it has an English language summary. This enabled me to read the book since I cant read or speak Estonian. The book studies the history and buildings of the monastery as well as their present day condition. I choose to lay the focus on the history of the monastery in this review.

A distant beginning

There are twelve medieval monasteries in Estonia and Padise is one of the best known alongside the Pirita monastery near Tallinn. The monastery has been build in several stages over a period of a few centuries. The erection of the stone buildings and walls started in the first decades of the 14th century. The story of Padise monastery begins, however, at the banks of Düna or Daugava river in Livonia, modern day Riga in Latvia.

The monastery of Dünamünde, page 19

Dünamünde monastery was itself build at the beginning of the 13th century in the mouth of the Düna river. It belonged to the Livonan Order of Knighthood. The Order was anxious to spread its influence further north. Thus it is not surprising that the earliest mention of Padise can be found in the land owning documents dated 1257 when Dünamünde had its first land possessions in North-West Estonia. A chapel was build in Padise in 1281.

A very crucial year for the future of Padise was 1306 when Dünamünde monastery was sold to the Teutonic Order. After the trade monks of Dünamünde gradually started to move to Padise. On the 2nd of June, 1317 the King Erik VII of Denmark gave permission to start the building the monastery. From the very beginning the Teutonic Order and the King of Denmark were active supporters of the Padise monastery. Ecclesiastically the new monastery was under the Bishop of Reval, modern day Tallinn.

Map of Livonia

Times of might and trouble

The Padise monastery became wealthy and gathered extensive land possessions in Padise and Raatiku in the central Harju County. Monks even got fishery rights in 1335 to West Nyland parish on Vanda river in Finland. Privileges raised unrest and trouble with local residents, so monastery sold fishery rights in 1488 to the Bishop Magnus II Tavast of Åbo, modern day Turku. The monastery went through a profound ownership change as in 1346 the King of Denmark sold the entire Duchy of Estland to the Teutonic Order, which, in turn resold Padise monastery to its Livonian branch.

Plan of the monastery, page 13

Page 130

Monastery gained political and theological power: in 1453 the Padise Abbot settled a controversy between Prussian Union and the Teutonic Order and the Abbot was a member of delegates in Basel Synod. Political struggle between the Order and Bishops in the late 15th century led Padise monastery into a economical trouble. It had to sell its lands and even ask the city of Reval to postpone payments of rent for monastery's Vene street properties. The Reformation arrived at Livonia 1524, but it had no effects on the Padise monastery. However, the ongoing economical depression got worse and in 1537 monastery had no other choice than sell its properties at No 22 Vene street in Reval.

Livonian war and the monastery

As the Orders of Knighthood in Livonia became weaker during the 16th century its neighbours saw an opportunity to spread their control over Livonia. This rivalry led to a long lasting series of battles which are called as the Livonian war 1558-1583. As the war broke out the monastery was first secularised and then turned into a military fortress. That was the end of monastery as a religious place. From now on it was a site of fierce sieges, cannon fire, battles, treachery, torment and starvation.

In Padise there were six sieges or battles. First took place in August 1558 when Russians sieged the monastery, got guidance help from the local boy named Hans Bare but in the end could not capture the monastery due to lack of siege cannons. Padise's walls still intact the Russians could just leave the scene. Although they promised to return with cannons. This they did in September 1560. The commander of fortress Padise was young and energetic Caspar von Oldenbockum. He had already distinguished himself in the first battle of Padise. Anyway, this time Russians had proper siege cannons with them and situation grew critical for the defenders as cannon fire made part of the walls to collapse. von Oldenbockum led a fierce counter attack which brought damaged section of the wall back to defenders. In the end defenders had to resort to a bluff in order to survive: they masked a false surrender which brought majority of Russians in front of the main gate. This led to a slaughter of Russian forces by the salvoes of defenders. Again Russians had no other option but to leave Padise.

The main gate. Foto © Historix

By the year 1562 Padise had had new masters: the Polish-Lithuanians garrisoned the fortress. It was time for Swedish forces to siege the fortress. They couldn't brake the walls even they had cannons. Only starvation after belonged siege brought the fortress to surrender. Fourth siege by the Russians in October 1570 had very dismal results. Main Russian forces were besieging Reval at the same time and from these troops a small detachment was sent to capture Padise. Russians left Padise in March 1571 with empty hands.

The following attempt by the Russians to capture Padise fortress achieved a major success. It is probable that the very presence of Ivan the Terrible, Russian Tsar, had a morale boosting effect on his troops. Ivan personally led the assault on Padise, which however was extremely poorly defended by only 50 Swedish warriors. Russians took over the fortress, but Maljuta Skuratov - a close aide to Ivan - was killed in the battle. Angry Ivan retaliated by executing surrendered defenders. The method of retaliation was somehow characteristic to Ivan the Terrible's personality: he got defenders killed by frying them on fire.

The final battle of fortress of Padise took place in September 1581. Sweden had already conquered most of Estonia and now they had focus on Padise. Russians offered a fierce resistance and it was only after a six months long siege and relentless Swedish cannon fire that made Padise to surrender. Russians had eaten all their horses and were starving out of supplies.

The cannon tower. Foto © Historix

The cannon tower Russians had previously build to defend the main entrance was in ruins. The Swedish cannon fire also resulted heavy damage to the monastery complex and parts of the gate tower and defensive walls had collapsed.

The war left monastery destroyed and empty. It was never again used for military purposes or as a monastery. After the war there were no supervision over the monastery area so buildings began to fall down.

New life after the war

Sweden had become the master of Estonia. Count Thomas Ramm, the Burgermeister of Riga, had given his assistance to Sweden in the Swedish-Polish war. That's why King Gustavus II Adolphus decided in 1622 to donate Padise to Count Ramm as a reward for the previous help. It was the beginning of the so called Ramm's time in the history of Padise.

The new owner made several major changes to the buildings of the monastery by cutting new doors and windows into the walls still standing. Church wing was divided into two floors and partitioned into separate rooms.

Foto © Historix

The final blow to the monastery came on the 4th of May, 1766 when a bolt of lightning hit the wooden elements of the buildings and set a fire which destroyed the hole complex of monastery buildings. It was the end, monastery never recovered and the new manor house was built by 1770 at its present location.

Modern times

Estonia became an independent state in 1918 and state authorities took over Padise manor on the 1st of May, 1920. The main building of the manor house became a local school. New landowners around the ruins started to use the cellars of the monastery as a storeroom. Large part of the tower collapsed in 1928 and it was only in 1934 when the heritage protection got started. By then Villem Raam, a leading and best known student of medieval architecture and conservationist in Estonia began his research and conservation work in the ruins of the Padise monastery.

The collapsed gate tower. Foto © Historix

The work was interrupted by the Second World War and subsequent Soviet occupation. After the situation got steady the work started again, only to be stopped in 1969.

After the collapse of Soviet Union, Estonia restored its independency and the conservation work could be started all over again in Padise. Today the ruins and walls of the monastery are supported and protected by covering roofs. The site functions as a museum and it is for sure a worth of a visit.

The Kloostri river. Foto © Historix

In the book one can find a plenty of architectural study and data. All this is beautifully backed up by numerous fine pictures, maps, drawings and illustrations. If you are interested in history and architecture, this book is a precious addition to book collection.

* * * *

Panzer vor! Feuer frei - Abschuss! Näin voisi kiteyttää Panssarikreivin historiikin toisessa maailmansodassa. Raymond Bagnodas on ottanut itselleen perin haastavan tehtävän kirjoittaessaan kreivi Hyazinth Strachwitz von Groß-Zauche und Cammienetzin elämänkerran. Kirjan alkuperäinen, englanninkielinen nimi on The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf". Nimi antaa vihjeen myös kirjan suurimmasta heikkoudesta: suurin osa niiden saksalaisyhtymien sotapäiväkirjoista ja arkistoista, joissa von Strachwitz palveli, joko tuhoutui rintamalla tai niitä ei sodan viimeisen vuoden sekasortoisissa olosuhteissa enää muodostunut. Strachwitzin ei myöskään tiedetä pitäneen päiväkirjaa. Kun kirjallisia lähteitä siten on perin niukasti, on kattavan ja sidosteisen elämänkerran kirjoittaminen vaikea tehtävä. Bagnodas paikkaa elämäntarinan aukkoja taustoittamalla sotatapahtumia kattavasti ja esittelemällä Panssarikreivin eri joukko-osastojen vaiheita. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että aika ajoin lukija kadottaa yhteyden kirjan päähenkilöön.

Monissa teoksissa on esitelty saksalaisten tunnetuimpien panssariässien vaiheita. Bagnodasin kirja avaa puutteineenkin vähemmän tunnetun, mutta silti vaikuttavan uran tehneen panssarikomentajan taisteluja ja elämää. Näin se lunastaa paikkansa ja on arvokas osa toisen maailmansodan historiankirjoitusta. Tiedossa olevan aineiston perusteella Panssarikreivin elämä oli hyvin mielenkiintoinen, siihen mahtui dramatiikkaa ja se vaati melkoista itsekuria ja tahdonlujuutta. Koska kirjassa kuvataan panssariteknistä aselajikehitystä niukalti, olen taustoittanut sitä kirjan ulkopuolisista lähteistä.

Alkuvaiheet

Hyazinth von Strachwitz (yleinen lyhenne hänen pitkästä nimestään) syntyi vauraaseen katoliseen maa-aatelissukuun 1893 Sleesian Groß-Steiniin. Hänen erikoinen etunimensä juontui suvun perinteestä antaa esikoispojalle nimi vuonna 1594 pyhäksi julistetun dominikaanimunkki Hyacinthuksen mukaan. Koska elettiin Saksan keisarikunnassa, niin aatelisena nuoren Hyazinthin tulevaisuuden ammattina sotilasura olitodennäköisin. Niinpä Sleesian Wahlstattin esikadettikoulun jälkeen Hyazinth, ollessaan 15-vuotias, pyrki ja pääsi opiskelemaan Groß Lichterfelden arvostettuun kadettikouluun. Siellä kadeteista tehtiin upseereja ja herrasmiehiä erittäin kattavan teoreettisen, humanistisen, mutta myös fyysisen koulutuksen avulla. von Strachwitz valmistui luutnantiksi ja liittyi kaartin ratsuväkeen. Ennen häntä samasta kadettikoulusta oli valmistunut mm. Heinz Guderian, Erich von Manstein ja Hermann Göring.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen 1914 toi nuorelle luutnantille mahdollisuuden näyttää taitonsa. Hänen eskadroonansa kulki pääjoukon edellä tiedustellen vihollisen liikkeitä. Ennen pitkää hän johti joukkoaan pitkille ja uskaliaille kaukopartioretkille ranskalaisten selustaan. Eräällä näistä retkistä von Strachwitz miehineen jäi ranskalaisten sotavangeiksi. Monien pakoyritysten ja huonon, jopa hengenvaarallisen kohtelun jälkeen von Strachwitz siirrettiin Sveitsiin Genovalaiseen sairaalaan toipumaan verenmyrkytyksestä. Estääkseen palautuksen ranskalaisten vankileirille von Strachwitz esitti mielisairasta niin vakuuttavasti, että hänet lopulta siirrettiin sveitsiläiseen mielisairaalaan. Sota oli hänen osaltaan ohi.

Paluu sodan hävinneeseen Saksaan ei ollut helppo: maa oli poliittisessa ja taloudellisessa kaaoksessa, keisarikunta hajonnut ja Sleesiassa puolalaiset esittivät aluevaatimuksia. Berliinissä von Strachwitz osallistui kommunistien vallankaappausyrityksen kukistamiseen vapaajoukkojen (Freikorps) ratsukaartissa.

Sleesiassa tilanne kärjistyi, kun kansanäänestyksen alueen kohtalosta hävinneet puolalaiset aloittivat kansannousun. Ulkovaltojen painostama ja heikko Weimarin tasavalta ei kyennyt hallitsemaan tilannetta. Ylä-Sleesian saksalaiset muodostivat omia vapaajoukkojaan, joilla puolustivat asuinalueitaan. Monikulttuurisuus ei toiminut, vaan se purkautui väkivallaksi kansanryhmien välille. von Strachwitz osallistui vapaajoukoissa mm. Annabergin luostarikukkulan hallinnasta käytyihin taisteluihin. Muita taisteluun osallistuneita tulevia SS-johtajia olivat mm. Heinrich Himmler ja Sepp Dietrich. Taistelu päättyi lopulta saksalaisten voittoon ja tuleva panssarikreivi muisteli käytyä taistelua loppuikänsä ylpeydellä.

Annaberg.

Toisen maailmansodan syttyminen

Ennen toisen maailmansodan syttymistä von Strachwitz hoiti sukunsa tilaa Sleesiassa ja oli Reichsheerin ratsuväkirykmentin reservin upseerina. Hän liittyi natsipuolueeseen 1932. Syynä liittymiseen oli natsipuolueen kommunisminvastaisuus. von Strachwitz ei ollut kiinnostunut puolueen esiin nostamista rotukysymyksistä. Natsien valtaannousu merkitsi Saksan uuden armeijan, Wehrmachtin, rakentamista. von Strachwitz oli 1934 näkemässä uuden, moottoroidun ja panssaroidun aselajin kehittämistä. Hän piti näkemästään ja eipä aikaakaan, kun hän oli jo hakenut ja päässyt upseeriksi 1. Panssaridivisioonaan. Syyskuussa 1939 von Strachwitz oli 1. Panssaridivisioonan mukana hyökkäämässä Puolaan. Luulenpa, että Annanbergin kokemukset muistuivat hänelle mieleen. Puolan, Ranskan ja Balkanin sotaretkillä von Strachwitz ei osallistunut etulinjan taistelutoimintaan. Huoltoupseerina hänen vastuullaan oli pitää vaunut liikkeellä ja aseet käyttökunnossa. "Panssarikreivin" aika koittaisi operaatio Barbarossan käynnistyttyä.

Kunnianhimoisen operaatio Barbarossan tavoitteena oli tuhota Neuvostoliiton kyky käydä sotaa ja näin pakottaa se antautumaan. Aivan von Clausewitzin oppien mukaisesti. Hyökkäykseen osallistui kolme armeijaryhmää. Niiden pääiskuvoimana olivat mekanisoidut tai vähintään motorisoidut panssariryhmät, jotka kykenivät itsenäiseen taisteluun. Eteläiseen armeijaryhmään kuului von Kleistin komentama 1. Panssariryhmä, jossa oli viisi panssari- ja kolme moottoroitua divisioonaa. Panssaridivisiooniin mainitaan kuuluneen noin 600 Panzer III vaunua. Bagnodas ei kerro vaunujen alatyyppejä, joten lukijan on itse yritettävä päätellä tekniset yksityiskohdat tekstistä välittyvästä tiedosta. Asialla on merkitystä, sillä saksalaiset kohtasivat taistelukentällä omiaan paremmin panssaroituja ja aseistettuja neuvostoliittolaisia KV-1 ja T-34/76 -vaunuja. Panzer III:n eri alamallien tykin koko ja kaliiperi vaihtelivat vaikuttaen vaunujen taisteluarvoon uusia neuvostovaunuja vastaan.

T-34/76.

Varhaisten Panzer III alamallien (Ausf D ja E) 3,7 cm KwK 35/36 L/45 kanuunalla ei pystytty saamaan läpäisyvaikutusta edes lähietäisyydeltä, vaunumiehistöt kutsuivatkin tykkiä "panssarinkoputtimeksi". Panzer III:n alamallien Ausf F, G, H ja J suuremmalla 5,0 cm KwK 38 L/42 kanuunallakin T-34/76:n etupanssarin läpäisy onnistui vain lähietäisyyksiltä (PzGr.40 lähtönopeus 1050 m/s ja läpäisy 30 asteen kulmalla 500 m matkalta 55 mm, mutta 100 m matkalta 94 mm). T-34/76:n etupanssari oli tosiasiassa vain 45 mm paksu, mutta panssarilevyn kaltevuus oli 30 astetta. Näin se oli iskuammusta vastaan kolme kertaa vahvempi kuin pystysuora levy. Päästäkseen läpäisyyn Panzer III -vaunujen oli ammuttava vaarallisen lyhyiltä matkoilta (500-100 m) tai osuttava kylki- tai takapanssarointiin.

PzKfpw III Ausf H.

Panzer III:n viimeinen kanuunamalli oli pitkäputkinen 5,0 cm KwK 39 L/60 (Ausf J, L ja M). Sen lähtönopeus oli käytettäessä wolframiytimellä varustettua panssarikranaattia (PzGr.40) noussut arvoon1180 m/s, läpäisy 500 m matkalta 30 asteen kulmassa 72 mm ja 100 m 130 mm. Venäläisten uusien T-34/76:n mallien vahvistetun etupanssarin paksuus oli 70 mm, joten saksalaisten vaunumiesten asema ei juuri helpottunut entisestä. Panzer III oli koko palvelushistoriansa ajan alivoimainen T-34/76:n suojaan ja aseistukseen verrattuna. Tämä korostaa Panssarikreiviksi muuttuvan von Strachwitzin ansioita: hän loi itselleen legendaarisen maineen taistellen voitokkaasti lähtökohtaisesti alivoimaisella kalustolla!

PzKfpw III Ausf J. 24. Pansaridivisioona, 1942.

Kreivi von Strachwitz ja 16. Panssaridivisioona hyökkäsivät Etelä-Ukrainaan 1. Panssariryhmässä osana kenraali von Wietersheimin komentamaa XIV Panssariarmeijakuntaa. Aluksi kenraali Hans Huben komentamaa 16. Panssaridivisioonaa pidettiin reservissä, mutta pian sekin joutui kuluttaviin taisteluihin. von Strachwitz johti panssaridivisioonan panssarirykmentin toista panssaripataljoonaa. Yleensä sitä johdettiin komentovaunusta kärkikomppanian tasolta tai heti sen takaa. von Strachwitz ositti poikkeuksellisen luonteenlaatunsa johtamalla pataljoonaansa kärkijoukkueen mukana, joskus jopa kärkivaunusta! Hän käytti komentovaununaan normaalia kanuunalla varustettua taisteluvaunua. Muut pataljoonankomentajat käyttivät erillistä komentovaunua, jossa oli valetykki ja vahvistetut radiolaitteet. Taistelussa hänet nähtiin usein tarkkailemassa ympäristöä yläruumis komentotornista ulkona. Näin sai hyvän kuvan taistelukentästä, mutta tapa oli vaarallinen. von Strachwitz haavoittui kaikkiaan 14 kertaa, joten hän ei tuntunut pelkäävän asettaa itseään alttiiksi.

Kesän 1941 sota itärintamalla ei suinkaan ollut sitä saksalaisten propagandan kuvailemaa loistokasta ja tehokasta "salamasotaa". Varsinkin Ukrainassa, jossa oli Puna-armeijan parhaat joukot, hyökkäysten ja vastahyökkäysten, sateen ja mudan sekä loputtomien arojen kuluttava voima aiheutti saksalaisille huolta ja tappioita. Esimerkiksi Dubnon saarrostustaisteluissa kesä-heinäkuun vaihteessa 1941 Huben 16. Panssaridivisioona sai yllättäen kimppuunsa kenraaliluutnantti D.I. Rjabysevin 8. Moottoroidun Armeijakunnan kahden panssaridivisioonan hyökkäyksen. Neuvostodivisioonilla oli mukana uusia T-34/76 -vaunuja. Huben divisioona joutui saarretuksi ja oli varassa tuhoutua suunnatonta ylivoimaa vastaan. Tiedusteluosastoa komentanut von Strachwitz oli elementissään: entisenä ratsuväen upseerina hän tiesi tulen ja liikkeen tärkeyden ja merkityksen. Niinpä hän joukkoineen kylvi tuhoa neuvostoliittolaisten selustaan pysyen itse hurjatempoisessa liikkeessä. Itse asiassa hän pääsi toteuttamaan jo ensimmäisessä maailmansodassa omaksumiaan hyökkäysmetodeja - hevoset olivat vain vaihtuneet panssarivaunuihin. Lopulta von Strachwitzin aiheuttama hävitys alkoi vaikuttaa vihollisen panssarikärkiin, ne lopettivat hyökkäyksen saarrettua panssaridivisioonaa vastaan ja alkoivat vetäytyä. 16. Panssaridivisioona pelastui tuholta.

KV-1 vm. 1942.

Dubno oli siihen mennessä sodan suurin panssaritaistelu, sillä siihen osallistui 250 saksalaista ja noin 720 neuvostoliittolaista vaunua. Panssarikreivi osallistui divisioonansa kanssa Kiovan suureen saarrostustaisteluun osana eteläistä saarrostavaa panssarikärkeä. Loppusyksyllä Panssarikreivin divisioona auttoi Waffen-SS Wiking divisioonaa sen raskaissa taisteluissa. Mahtoivatkohan suomalaiset SS-vapaaehtoiset nähdä Panssarikreiviä tositoimissa? Vuoden 1941 taistelut päättyivät Mius-joelle, jonne varustettiin vahvat miinoitusten turvaamat talviasemat.

Der Kessel - Kattila

Toipumislomalta Saksasta palannut Panssarikreivi ylennettiin reservin everstiluutnantiksi. Se merkitsi, että hän oli tilaisuuden tullen kelpoinen johtamaan panssarirykmenttiään. Toinen merkittävä tapahtuma oli uusien Panzer IV mallien saapuminen rintamalle. Aikaisemmat mallit olivat varustettu lyhyellä 7,5 cm KwK 37 L/24 tykillä. L/24 oli tarkoitettu antamaan jalkaväelle suoraa tulitukea, eikä sen katsottu tarvitsevan kykyä taistella panssarivaunuja vastaan. Saksan panssaridoktriinissa toisia vaunuja vastaan taistelu oli annettu Panzer III vaunujen tehtäväksi. Tykille oli kuitenkin kehitetty onteloammus, mutta sen tarkoitus oli lähinnä toimia itsepuolustuksena vihollisen vaunuja kohdattaessa. Uusi Panzer IV malli oli mitä ilmeisimmin PzKpfw IV Ausf F2, ajoneuvotunnukseltaan SdKfz 161 tai Ausf G, SdKfz 161/1. Joka tapauksessa uuden mallin ratkaiseva vahvuus oli sen lisääntynyt tulivoima.

Edessä PzKfpw IV Ausf F1 ja takana uusi pitkäputkinen Ausf F2.

Pitkäputkinen 7,5 cm Kwk 40 L/43 oli suuri parannus entiseen ja mahdollisti saksalaisvaunuille tulivoiman suhteen tasavertaisen mahdollisuuden taistella vihollisen vaunuja vastaan. Vanhan L/24 tykin lähtönopeus oli 385 m/s ja läpäisy 30 asteen kulmassa 500 m matkalla 39 mm ja 100 m 41 mm. Uusi L/43 pystyi 740 m/s lähtönopeuteen ja erinomaiseen läpäisyyn: 500 metristä samalla iskukulmalla 91 mm ja vielä 1500 metristä 72 mm. Tämä tarkoitti sitä, että saksalaiset pystyivät nyt kaikilta normaaleilta ampumaetäisyyksiltä saamaan läpäisyn T-34/76:n etupanssariin. Ongelmaksi jäi Panzer IV:n heikko ja pystysuora panssarointi ja kapeat telaketjut, jotka heikensivät maastoliikkuvuutta. Niin ja se pahin ongelma oli, että Saksan teollisuus ei pystynyt riittävän nopeasti varustamaan rintamajoukkoja tällä uudella, vaatimukset täyttävällä vaunulla. 16. Panssaridivisioona sai toukokuussa 1942 vaunutäydennyksen, jonka jälkeen sillä oli 140 toimintakuntoista panssarivaunua, joista osa oli vanhoja ja taistelussa käyttökelvottomia Panzer II vaunuja. Näin varustettuna Panssarikreivin divisioona lähti kesän 1942 Operaatio Siniseen kohti Donia ja Volgaa.

Kirja ei kerro millaisella vaunulla Panssarikreivi lähti hyökkäykseen. Tekstistä voi päätellä käytettyjen ampumamatkojen perusteella hänen olleen varustettu jo uusilla Panzer IV vaunuilla. Joka tapauksessa hän teki tuttavuutta venäläisten epätavallisen aseen kanssa Oskol joella. Räjähdyspanoksilla varustetut koirat ilmestyivät arolla tyhjästä ja hakeutuivat vaunujen alle räjäyttäen samalla itsensä. Panzer III joukkue lähettiin metsästykseen ja pian maastosta löytyivätkin koirien ohjaajat.

XIV panssariarmeijakunta taisteli tiensä kohti Don jokea ja sen ylitettyään läheni Stalingradia. Elokuun 23. 1942 Panssarikreivin johtama osasto hyökkäsi Gumrakin lentokentälle. Yllätys oli täydellinen: venäläiset eivät olleet odottaneet saksalaisvoimia näin syvällä omassa selustassaan. Kenttä lentokoneineen tuhoutui tuleen ja savuun. Joidenkin arvioiden mukaan Gumrakissa tuhoitui jopa 150 neuvostokonetta. Panssarikreivi ei jäänyt odottelemaan. Röyhkeä hyökkäys jatkui kohti Stalingradin pohjoisia kaupunginosia ja läpäistyään Rynokin teollisuusalueen Panssarikreivin vaunut saavuttivat ensimmäisinä saksalaisina Volgan länsirannan. Tilanne oli samalla muuttunut vaaralliseksi, sillä 16. Panssaridivisioona oli edennyt Gumrakista päivässä noin 80 km ja jättänyt taakseen moottoroidut jalkaväkidivisioonansa (3. ja 60. Mot). Saksalaiset yrittivät kuitenkin hyökkäystä Spartavonkan kautta Traktoritehtaalle (STZ), mutta yritys kohtasi kovaa vastarintaa ja venäläisten vastahyökkäyksiä. Niissä käytettiin mm. juuri tuotantolinjoilta valmistuneita STZ-tehtaan T-34/76 -vaunuja.

Panssarikreivin yhtymä joutui kokemaan pienoiskoossa ennen muita 6. Armeijan sotilaita Stalingradin motin, der Kesselin eli kattilan. Rohkea eteneminen kohti Volgaa oli erottanut 16. Panssaridivisioonan XIV Panssariarmeijakunnan ja 6. Armeijan pääjoukoista. Venäläisten saartaman ja siilipuolustukseen asettuneen 16. Panssaridivisioonan huoltoyhteys taakse oli katkennut ja divisioona oli huoltonsa suhteen riippuvainen Luftwaffen kuljetuksista. Ampumatarvikkeiden kulutus oli suurta ja divisioonan komentaja Hube pelkäsi taistelukyvyn hupenevan yhdessä ammusten kanssa. Kun polttoainetilannekin kävi kriittiseksi, Hube kutsui lähimmät upseerinsa neuvotteluun. He pohtivat samaa kysymystä kuin 6. Armeijan komentaja Friedrich Paulus myöhemmin armeijatasolla: pitäisikö joukkojen pelastamiseksi suorittaa läpimurto länteen kohti omia linjoja? Lopulta Huben ei tarvinnut antaa uralleen tuhoisaa vetäytymiskäskyä, sillä panssariarmeijakuntaan kuulunut 3. Moottoroitu jalkaväkidivisioona mursi tiensä saarretun 16. Panssaridivisioonan luo. Mukanaan se toi yli 200 kuorma-auton huoltokolonnan. Panssarikreivin divisioonan tapauksessa onnistui taktisella tasolla se, mitä sittemmin yritettiin epäonnisesti toteuttaa koko 6. Armeijan mittakaavassa.

Vaikka Panssarikreivin divisioonan tilanne olikin kohentunut, niin heidän ja 6. Armeijan pääjoukon välissä oli edelleen 50 km levyinen aukko. Neuvostojoukot hyökkäsivät 16. Panssaridivisioonan asemia vastaan Lukasenkasta ja Panssarikreivi joutui luonteensa vastaisesti puolustustaisteluun. Jatkuvat taistelut kuluttivat divisioonan vaunukalustoa ja vahvuutta. Lopullista voittoa Stalingradissa ei ollut näköpiirissä. Kuluttavat katutaistelut olivat jatkuneet jo kuukausia ja talvi alkoi. Sitten tapahtui väistämätön: Neuvostojoukot aloittivat 19. marraskuuta Operaatio Uranuksen, jolla he saartoivat lähes koko 6. Armeijan Stalingradin mottiin. Armeijan komentaja, Paulus, lähetti kaikki saatavilla olevat panssarijoukot eri divisioonista vastaiskuun läpimurtautuneita venäläisiä vastaan. Kuluneet joukot eivät kaoottisissa olosuhteissa kuitenkaan onnistuneet tehtävässään. Venäläisten panssarikiilat jakoivat 16. Panssaridivisioonan kahtia. Panssarikreivi oli motin sisälle jääneessä divisioonan osassa.

Stalingradin saarrostustaistelut.

Panssarikreivi haavoittui taistelussa vakavasti, mutta koska 16. Panssaridivisioonan sotapäiväkirjat ovat hävinneet, ajankohtaa ei tiedetä. Sen otaksutaan tapahtuneen maalis-joulukuun vaihteessa, kun 6. Armeija oli jo saarroksissa. Haavoituttuaan Panssarikreivi ei olisi halunnut erota yksiköstään, mutta Huben käskyllä hänet lennätettiin ulos Stalingradin motista kohti Saksaa saamaan hoitoa vammoihinsa. 16. Panssaridivisioona jäi Stalingradiin ja tuhoutui siellä viimeiseen mieheen vaunuineen, sotapäiväkirjoineen ja arkistoineen.

LÄHTEET:

Culver, Bruce (1988) PzKpfw III in action. Carrollton: Squadron/Signal Publications, Inc.

Kantakoski, Pekka (1998) Punaiset Panssarit. Puna-Armeijan Panssarijoukot 1918-1945. Hämeenlinna: PS-Elso Oy.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Teräsvalli, Timo (2010) The Parola Armour Museum - Guide Book. Hämeenlinna: Ilves-Paino Oy.

Internet

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_38

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_39

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_37

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_40

Kuvat

Wikimedia Commons

Panzer vor! Feuer frei - Abschuss!In a nutshell, this is all what this book is about. However, Raymond Bagnodas has taken for himself a bit challenging task to depict the life of Count Hyazinth Strachwitz von Groß-Zauche und Cammienetz. As we know all war diaries and other documents of the 16th Panzer division were destroyed alongside the division on the banks of Volga. Likewise during the chaotic last year of the WW II no war diaries could be maintained. Things being like this, it is hard to produce a comprehensive and solid biography. Bagnodas tries to evade this by describing general events on the Eastern front and within the current unit where the Panzer Graf is serving. This, in the end, however, leads into a strange composition where the reader occasionally lost his sights on the Panzer Graf.

There are plenty of books about famous German panzer aces, we have read about Michael Wittmann, Otto Carius or Heinz Guderian. This book, even with its flaws, is a valuable account on the life and amazing service career of the Panzer Graf in the Panzerwaffe. His life was unusually eventful, if even dramatic and for sure it took a lot of self-restraint and will power to pull through all the hardships that came along. One major shortcoming of the book is definitely the low amount or near absence of the study of tank technology and its development alongside the world war. That's why I have augmented the review with some data concerning tank gunnery and ballistics.

The early days

Hyazinth von Strachwitz was born in Gross Stein of Silesia on July 30th, 1893. His family were rich land owning aristocrats who had the 700 years old tradition of naming their oldest son after the Saint Hyacinthus of 1594. Thus, we may learn, the family was Catholic by the religion. Living in the German Empire it was quite obvious for young Hyazinth to choose military career in the Imperial Kaiser's Army. Furthermore, as it later became evident, he was well suited for the task. He graduated from the prestigious Lichterfelde Cadet Academy only to get a commission in the Garde du Corps cuirassier regiment as a leuntnant. He had made friends in the Lichterfelde, most notable of them was Baron Manfred von Richthofen, the future Red Baron. Another notable graduates before Strachwitz were Heinz Guderian, Erich von Manstein and Hermann Göring.

As the First Wold War broke out, it was Strachwitz who just couldn't wait to get to the frontline action. This suited more than well his character, which was bold and ready to execute the most unconventional solutions if needed. His career in the Great War was spectacular, if brief. As a cavalry scout he and his team spread havoc behind the French lines. Despite skill and courage he was caught as a prisoner of war by the French. To make matters worse, he and his men were wearing civilian clothes. Strachwitz was sent to a special camp to wait court marshalling for espionage. After unsuccessful escape attempts his treatment got very harsh and this led his health to deteriorate. In order to avoid his death the French sent him to Geneva to get special medical treatment for septicaemia. Treatment was a success and he got his strengths back. Strachwitz masked himself a lunatic to avoid bitter return to French POW camp. Swiss authorities swallowed the bait and send him to a Swiss mental asylum. The Great War was over for him.

Germany didn't offer much for Kaiser's soldiers returning home after a war lost. The country was in a chaos: internal power struggle led into red revolutions. Strachwitz joined the Freikops cavalry guard and did fight to suppress reds in Berlin. Versailles peace treaty did set up territorial claims by the Poles and Czechs. In Upper-Silesia Strachwitz joined local Freikorps with his brother in order to protect Groß-Stein and Annaberg areas from the Polish mob. Weimar republic was weak and even more suppressed by the French and Brits not to intervene. After unsuccessful referendum clashes broke out between Freikorps and Polish militia. Multiculturalism led into a war. Extremely fierce fighting took place around Annaberg hill, where there was a monastery and a hill top dominating the river Oder valley. Other voluntary forces, such as Oberland from Bavaria, came to help local Germans. Combined Freikorps and Oberland forces recaptured Annaberg and defeated Polish militia by the experience gained from the Great War trenches. With Oberland Korps fought some future top brass SS leaders, such as Heinrich Himmler and Sepp Dietrich. Strachwitz was personally very proud of his commitment and performance in the cadres of Upper-Silesian Freikorps and especially of the campaign of the Annaberg for the rest of his life.

Annaberg.

Another World War breaks out

Between the two World Wars Strachwitz concentrated on management of his family estate and farming as a living. He did join in the Reichsheer’s Cavalry Regiment as a reserve officer and the Nazi party. Joining the party was a political statement against communism, Strachwitz did not have any racial agendas to follow. Rebirth of the German Army in 1934, now as the Wehrmacht, introduced Strachwitz with the idea of armoured warfare. He did like what he saw and in no time had his application accepted to join the ranks of the 1st Panzer Division and its 2nd Panzer Regiment. The 1st Panzer became his basic unit with which he soldiered from Poland until the Balkans campaign. This period did not mix him with frontline battles. Strachwitz was more than busy by keeping the tracks of panzers rolling and guns blazing by taking care of the logistic services. His time would come to prove himself as a true armoured warrior, for it was time to prepare the Wehrmacht for the execution of the Operation Barbarossa.

The main goal of the ambitious Operation Barbarossa was to terminate the ability and will of the Soviet Union to wage war against Germany. Just as von Clausewitz had formulated it. In order to achieve all this three huge army groups were established. The main striking capacity of army groups were four panzer groups. These were mechanized or at least motorized formations capable of independent fighting. The 1st Panzer Group, under command of von Kleist, was attached to the Army Group South. The 1st Panzer Group had five panzer and three motorized divisions. This meant they had some 600 Panzer III tanks, which at the time being, were the only battle worthy ones in the German inventory. Bagnodas doesn't analyze which sub-models Germans had in service at time, nor do we know exactly what sub-model of Panzer III was used by Strachwitz. The reader is forced to conclude technical details by combining individual fractions of data out of the text. It has its meanings to know which sub-model was used by the Germans since they confronted two brand new Soviet tank designs which caused them a lot of trouble, namely the KV-1 and T-34/76 tanks. Both of these were better armoured and armed than any German model. In order to fight these Soviet tanks with Panzer III, it certainly made the difference which sub-model was being used.

T-34/76.

In the opening phase of Operation Barbarossa, summer and autumn 1941, Germans had two armament options to use for tank duels: 3,7 cm KwK 35/36 L/45 and 5,0 KwK 38 L/42 cannons. Early Panzer III models, Ausf E and early F, had 3,7 cm cannons which were totally useless against new Soviet designs - no penetration could be achieved at any distances. Panzer crews gave the cannon a nickname "Panzerknocker". Newer sub-models, such as Ausf F, G, H and to a some extent early J, had better performing 5,0 cm cannons. However, German panzer crews made a horrifying discovery: even with their 5,0 cm cannons they could achieve penetration only by shooting extremely and suicidal close distances or by aiming side or rear armour plates. The best projectile Germans had, PzGr.40 with tungsten core, had maximum muzzle velocity of 1050 m/s and it had average penetrating performance against rolled homogenous steel armour at 30 degree angle from the vertical as follows: 500 meters 55 millimetres and 100 meters 94 millimetres. The frontal armour of the T-34/76 was only 45 millimetres thick, but as it was laid back at 30 degrees angle, it was three times stronger than normal plate at 90 degree angle. This meant German panzers had to get within the range of 500 - 100 meters to ensure penetration.

PzKfpw III Ausf H, this time in the Western Desert.

Next year Panzer III Ausf J late, L and M had even better and longer barrelled 5,0 cm KwK 39 L/60 cannons (muzzle velocity 1180 m/s, penetration at 30 degrees angles 500 m 72 mm and 100 m 130 mm). On the other hand, the Soviets had by that time increased the frontal armour of newer sub-models of T-34/76 from 45 mm up to 70 mm. So even the new and more powerful cannon for the last tank versus tank models of Panzer III did not solve the basic shortcoming of its design: the lack of penetrating power. Panzer III, with all sub-models, was destined to be inferior to T-34/76 all its service life. This can be used as a statement to underline and emphasize the skills of Strachwitz as he had to fight and made his astonishing combat record with inferior equipment!

PzKfpw III Ausf J with 5,0 cm KwK 39 L/60. 24. PD, 1942.

As the Operation Barbarossa finally started Count Strachwitz was serving in the ranks of 16th Panzer Division which was attached to XIV Panzer Korps. The main objective for the 1st Panzer Group was to cut through Soviet border defences and to advance deep into the Ukraine. At first 16th Panzer, commanded by General Hans Hube, was kept in reserve. Strachwitz served as a commander of the second panzer battalion of the 16th Panzer's panzer regiment. Usually battalion commander had a special Befelswagen, or command tank, which did not have a cannon but a machine gun and enforced radio equipment. Battalion commander would follow up the front panzer company with his command tank. This did not suit Strachwitz. Oh no, he did not like the Befelswagen and used normal cannon equipped panzer instead. Besides he wanted to command his battalion by following the front panzer squad. Sometimes he was even in the very front panzer to monitor battlefield. What an extraordinary character he was indeed. In the heat of the battle he was often seen commanding his panzers half way out of the commander's turret. That was extremely dangerous practice, no wonder he was injured 14 times.

The advancing phase of the Operation Barbarossa was often pictured as hi-tech "Blitzkrieg" or lightning war by the German propaganda apparatus. That couldn't be further away from the front line reality in Ukraine. Soviets had concentrated their best troops against Germans namely in Ukraine, presumably to defend huge industrial capacity and vast grain fields of Ukraine. Advancing German troops met with fierce Soviet counter attacks and offensives, rain that virtually made roads pretty much useless and vastness of Ukrainian steppe. In the end of June 1941 there was a huge tank battle near Dubno with 250 German and 720 Soviet tanks. Actually it remained to be the biggest tank battle until 1943 Kursk offensive. Germans trying to encircle Dubno had to switch into defence mode as the Soviet 8th Motorized Corps, with two tank divisions with fearsome T-34/76 tanks, charged against surprised 16th Panzer. It was time for Germans to get encircled. In fact, it was quite close for the 16th Panzer to get altogether destroyed by the Soviets. Strachwitz as leader of recon detachment had his day! As a former cavalryman he fully understood the meaning of movement and fire. Strachwitz quickly cut through Soviet lines and entered their rear area. There he, with his Panzer III tanks, caused havoc and panic over the surprised enemy. Soviets started to lose momentum and initiative. Soon they turned their tanks 180 degrees and headed east. Hube and his 16th Panzer were saved. Actually Strachwitz was applying old cavalry lessons he had learned in France at the opening stages of the Great War - only this time he had switched horses to panzers.

KV-1 model 1941.

Der Panzer Graf took part in the great encirclement battle of Kiev as a member of the southern panzer pincer force. Late in the autumn 16th Panzer had to help Waffen-SS Wiking Division in a dire straits near river Mius. The year 1941 ended for 16th Panzer in the carefully prepared winter position at the western banks of river Mius.

Der Kessel - The Cauldron

Panzer Graf had had a leave in Heimat, or homeland, and as he got back to the 16th Panzer he was promoted to a rank of a Lieutenant Colonel of the reserve. It meant he was officially capable of commanding his panzer regiment if such a need should occur. Another significant development was the introduction of a new sub-model of the Panzer IV tank. The new Panzer IV Ausf F2 or even G was actually an up gunned version of the old basic construction. Former Ausf D or F1 had a short 7,5 KwK 37 L/24 infantry support gun. It had very low muzzle velocity of 385 m/s and likewise poor armour penetration capability of just 39 mm at 500 m and respectively 41 mm at 100 m at angles of 30 degrees. Old Panzer IV could not fight and survive new Soviet KV-1 and T-34/76 models. On the other hand, by the German panzer doctrine, it was not even meant to fight other tanks - it was the duty of Panzer III. Old Panzer IV had a High Explosive Anti-Tank round, but it was primarily meant for self defence and against pillboxes.

Old PzKfpw IV Ausf F1 and Ausf F2 with 7,5 cm Kwk 40 L/43.

The new Panzer IV variant gave enormous rise to the firepower with its long barrelled 7,5 KwK 40 L/43 cannon. Its muzzle velocity was 740 m/s and penetration ability was enough to enable it to meet its opponents on equal terms. At 500 m it could penetrate 91 mm and at 1500 m still astonishing 72 mm. This meant that Germans could destroy T-34/76 tanks at all normal combat distances. Some issues still remained: thin and unsloped armour as well as narrow tracks which limited manoeuvrability. And then, of course, the worst problem of all: German armaments industry couldn't meet the ever increasing demand of the fronts for new panzer deliveries. In May 1942 16th Panzer was reinforced and thus it had 140 operational panzers. Odd enough, some of the panzers were already obsolete and not battle worthy Panzer II models. This was the composition for the 16th Panzer as it headed for its assignment in the Operation Blau, the conquest of rivers Don and Volga. At this stage the city of Stalingrad had no great significance - primary goal was to stop and harass all supply and raw material shipping down the Volga.

Bagnodas does not tell us any information about the model of tank which was used by the Panzer Graf on his way to Volga. Perhaps he already had the new Panzer IV Ausf F2 or G, since some of the described shooting ranges do imply that. During the advance he met with a cunning Soviet "weapon" near the river Oskol: mine dogs running towards trying to get underneath the panzers and detonate explosives carried on their backs. On the open steppe there were few hideouts and it didn't take long for a squad of Panzer IIIs to hunt down dog instructors.

XIV Panzer Korps fought its way across river Don and was getting closer to Stalingrad. In the 23rd of August troops led by the Panzer Graf reached Gumrak airfield. Surprise was total, Soviets couldn't expect to see Germans so deep in their rear. Little did they know about the character of the Panzer Graf! Airfield was left in flames and smoke as Panzer Graf led his troops to carry on. Some estimates claim Panzer Graf had destroyed with his troops as many as 150 enemy aeroplanes. On a bold swing they pushed themselves through the northern districts of Stalingrad and industrial centre of Rynok all the way to the western banks of the mighty river Volga. Panzer Graf's battle group was the first German unit to reach their goal. The success came with a new danger and risk for the entire 16th Panzer. The division had made a tremendous advance of 80 km in a day, but at the same time motorized infantry divisions (3rd and 60th Mot) had stayed behind the progress. Despite of this 16th Panzer tried to capture the Tractor Factory (STZ) via Spartanovka. The effort was met with stiff Soviet resistance and even a counterattack made by brand new products out of the lines of the STZ, T-34/76 tanks.

The main forces of the XIV Panzer Korps as well as the whole 6th Army were far behind the 16th Panzer. Situation started to develop threatening for the entire 16th Panzer so Hube had no other alternative than to organize a defensive perimeter and to stay firm. The entire division was encircled, to make matters worse the supply line had broken. For now on division had to rely on air supply by the Luftwaffe. The consumption of ammunition became seriously high and air drops couldn't fill the demand. As the petrol reserve got very low, Hube faced a grim decision to make. If division stays on the Volga, there is a risk of it being eliminated by the Soviets or if division attempts to brake west it will act against the Führerbefehl with all following consequences. For Hans Hube odds were all against. Before he and his subordinates, in a meeting to solve this dilemma, had to reach a decision, one of their own divisions, 3rd Motorized, fought its way through to isolated 16th Panzer. To make the day, 3rd Motorized had alongside a supply column of more than 200 lorries. 16th Panzer managed to accomplish what later was tried to handle by the entire 6th Army.

The crisis for the 16th Panzer was yet not over by the arrival of the 3rd Motorized. There was still a huge gap of 50 km between the Volga bank and the main forces of the 6th Army. Defensive battles followed each other. Panzer Graf quite against his character was forced to stay on the defensive. Division lost its panzers and tankers ever increasing numbers. Yet not a straight and deceive victory was seen. Wearing street fighting had been going on for months and winter was coming. Then the inevitable happened: Soviets launched their Operation Uranus on November 19th which was to capture almost a hole German army encircled.

Encirlement of the 6. Army in Stalingrad.

Paulus, the commander of the 6th Army, sent all available panzer units to deal with the Soviet breakthrough. In a complete confusion German manoeuvres were doomed to failure. For instance the 16th Panzer was cut into two halves by the Soviet tank pincers. Panzer Graf stayed inside the pocket or the cauldron of Stalingrad - Der Kessel. Sometime after the encirclement the Panzer Graf got seriously injured in one these chaotic battles. He did not want to be evacuated but to stay with his comrades. Eventually it was the order of his divisional commander Hans Hube that forced him to leave Der Kessel by airlift. The 16th Panzer stayed behind and perished with all hands, panzers, war diaries and archives.

SOURCES:

Culver, Bruce (1988) PzKpfw III in action. Carrollton: Squadron/Signal Publications, Inc.

Kantakoski, Pekka (1998) Punaiset Panssarit. Puna-Armeijan Panssarijoukot 1918-1945. Hämeenlinna: PS-Elso Oy.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Teräsvalli, Timo (2010) The Parola Armour Museum - Guide Book. Hämeenlinna: Ilves-Paino Oy.

Internet

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_38

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_39

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_37

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_40

Pictures

Wikimedia Commons

Kotimaahan toipumaan lähetetyllä von Strachwitzilla oli aihetta olla hyvin tyytyväinen vuoden 1942 saavutuksiinsa. Hänet oli palkittu Rautaristin ritariristillä ja myöhemmin hänelle myönnettiin lisäksi tammenlehvät ritariristiin. Hän oli taisteluillaan saanut itselleen joukkojen keskuudessa kunnianimen Der Panzer Graf, Panssarikreivi. Toivuttuaan Breslaussa Stalingradin haavoittumisestaan, Panssarikreiviä odottivat uudet tehtävät ja yksiköt. Stalingradissa tuhoutunut 16. Panssaridivisioona perustettiin uudelleen, kuten muutkin 6. Armeijan yhtymät. Panssarikreivi kuitenkin määrättiin talvella 1943 Wehrmachtin Groẞdeutschland valiodivisioonaan, sen panssarirykmentin komentajaksi.

Groẞdeutschland -divisioona oli laajentunut 1921 perustetusta Berliinin Pääesikunnan kaartinkomppaniasta, jonka tehtävänä oli ollut vartio- ja paraatipalvelus, rintamakelpoiseksi jalkaväkirykmentiksi vuoteen 1939 mennessä. Osoituksena valiojoukon asemasta yksikön univormujen kauluslaattoihin oli kirjailtu tyylitellyt GD-kirjaimet. Rykmentin virallisena tunnuksena oli saksalaisten teräskypärän, M35 Stalhhelmin sivuprofiili. Koko sodan ajan Groẞdeutschland pidettiin tavallisia Wehrmachtin divisioonia paremmin varustettuna ja sen yksiköt määrävahvuisina. Menestyksekkään Ranskan sotaretken jälkeen, elokuussa 1940 rykmentti sai Wehrmachtissa harvinaisen oikeuden käyttää hihanauhaa. Operaatio Barbarossaan Groẞdeutschland osallistui Keskustan Armeijaryhmässä ja taisteli lopulta Moskovan edustalla Tulassa yhdessä berliiniläisen, Karhu-divisioonaksi kutsutun 3. Panssaridivisioonan kanssa. Tappiot olivat raskaat, rykmentin pataljoonien miesvahvuudet olivat laskeneet alle 50 % määrävahvuudesta. Groẞdeutschland vedettiin Saksaan lepoon ja täydennettäväksi.

Huhtikuussa 1942 Groẞdeutschland muutettiin motorisoiduksi divisioonaksi ja sitä laajennettiin uusilla yksiköillä. Divisioonaan liitettiin toinen jalkaväkirykmentti, kahden komppanian vahvuinen panssaripataljoona, pst-, it- ja tiedustelupataljoonat ja kolmen patteriston tykistörykmentti. Lisäksi viesti- ja huoltoyksiköitä vahvistettiin. Uudessa kokoonpanossaan Groẞdeutschland oli varsin iskukykyinen joukko-osasto. Se vastasi käytännössä tavallista Wehrmachtin panssaridivisioonaa, mutta jostain syystä haluttiin pitää kiinni sen motorisoituun jalkaväkidivisioonaan viittaavasta nimestä. Iskukykyä koeteltiin vuoden 1942 kesähyökkäyksessä, jossa Groẞdeutschland taisteli Voronezissa, Donin Rostovissa ja Rzevissä. Divisioonaa käytettiin kuin palokuntaa, siirtäen sitä aina uhatulle rintamanosalle. Käytäntö aiheutti raskaita tappioita ja ennen pitkää Groẞdeutschlandia ei pidetty enää rintamakelpoisena. Oli jälleen aika siirtyä täydennettäväksi Saksaan.

Talven 1943 täydennys kasvatti divisioonan tosiallisesti panssaridivisioonaksi. Groẞdeutschland sai toisen panssaripataljoonan ja komppanian uusia raskaita PzKfpw VI Tiger Ausf H -vaunuja.

PzKpfw VI Tiger Ausf H

Tiikerin 8,8 cm KwK 36 L/56 oli toisen maailmansodan parhaita ja tarkimpia kanuunoita. Sen panssarinläpäisykyky oli riittävä kaikilta käytetyiltä ampumaetäisyyksiltä ennen JS-2 vaunun ilmestymistä rintamalle. Perusammuksena käytetyn PzGr. 39:n läpäisykyky 2000 m päähän oli huikeat 83 mm ja tavallisimman ampumamatkan 1000 m yli 100 mm. Hyvä läpäisy perustui ammuksen painoon (10,2 kg) ja toisaalta sen suureen lähtönopeuteen (800 m/s). Näin ammuksen kineettinen energia riitti vaivatta saavuttamaan läpäisyn T-34:n etupanssarointiin. Kanuunan tarkkuus oli omaa luokkaansa: osuman todennäköisyys taisteluolosuhteissa PzGr. 39 kranaatilla oli 2000 m matkalla 50 % ja 1000 m jopa 93 %. Osaltaan kanuunan tarkkuuteen vaikutti sen ammustarvikkeissa käytetty sähköinen nalli, joka takasi tavallista iskunallia tasaisemman laukauksen.

Kanuunalle tehtiin myös PzGr. 40, eli wolframiydinammus, jolla oli edellistäkin paremmat suoritusarvot. Sitä kuitenkin käytettiin harvemmin, koska PzGr. 39:n huomattiin olevan täysin riittävän. Itse asiassa kanuunan sirpalelaukauksellakin tuhottiin vastustajan vaunuja. Ampumatarvikevalikoimaan kuului vielä ontelokranaatti PzGr. 39 HL. Sen läpäisykyky pysyi kaikilla ampumamatkoilla samana (90 mm), mutta osuman todennäköisyys laski jyrkästi ampumamatkan kasvaessa. Pitkällä 2000 m matkalla se oli vain 20 % ja 1000 m matkalla 63 %.

Tiikerin panssarointi oli omaa luokkaansa. Etupanssarin paksuus oli jopa yli 100 mm ja sen ansiosta vaunu suojasi hyvin miehistöään ja säilyi taistelukelpoisena. Panssaroinnin suunnittelussa oli kuitenkin tehty perusvirhe: koska Tiger I oli kuin suurennettu ja vahvistettu PzKpfw IV, niin sen panssarit olivat suorat, lähes 90 asteen kulmassa. Tämä aiheutti sen, että riittävän panssarisuojan saamiseksi vaunun paino nousi ongelmalliseksi. Tiikeri olikin koko palvelusaikansa alitehoinen ja vaati paljon huoltoa.

Tiikerin panssari kesti, ei läpäisyä!

Divisioonan Tiger -komppania kasvoi myöhemmin täydeksi pataljoonaksi. Panssarikreivin tehtävänä divisioonassa oli komentaa sen Tiikeri-pataljoonaa. Eikä hän huonosti pataljoonaansa komentanutkaan: Groẞdeutschlandin Tiikerit tuhosivat koko sodan aikana 1034 vihollisvaunua ja saavuttivat voittokertoimen 16,67. Suurin osa vaunuista tuhottiin Panssarikreivin komentaessa yksikköä. Täydennetty ja määrävahvuinen divisioona oli valmis rintamalle ja se saikin komennuksen siirtyä Belgorodiin Ukrainaan.

Harkovan kolmas taistelu

Ukrainassa Groẞdeutschland liitettiin erillisosasto Lanziin. Kenraali Hubert Lanzin komentamaan erillisosastoon kuului sen toisena yksikkönä 168. Jalkaväkidivisioona. Erillisosaston tehtävänä oli auttaa II SS-Panssariarmeijakuntaa Harkovan puolustuksessa. SS-Kenraali Paul Hausserin komentama Armeijakunta oli parasta, mitä Saksalla oli asettaa taisteluun. Sen muodostivat kokeneet Waffen-SS rintamaveteraanit kolmessa panssarikrenatööridivisioonassa: Leibstandarte Adolf Hitler, Das Reich ja Totenkopf.

Stalingradin taistelun päätyttyä 6. Armeijan tuhoutumiseen Puna-armeijan hyökkäys jatkui kohti länttä. Uutena tavoitteena oli vallata Kursk ja Harkova. Taistelu Harkovasta oli saksalaisille loistava taktinen voitto, itse asiassa se oli heidän viimeinen voittonsa Puna-armeijasta. SS-Panssariarmeijakunnan komentaja Hausser vetäytyi vastoin Hitlerin nimenomaista kieltoa Harkovasta ja vältti näin joukkojensa saarrostuksen. Seuraavassa vaiheessa saksalaiset vuorostaan saartoivat ja tuhosivat Harkovan vallanneet neuvostojoukot. Voittonsa ansiosta Hausser sai pitää asemansa, eikä häntä rangaistu Führerbefehlin rikkomisesta.

Taistelun alku helmikuussa1943 ei ollut saksalaisille lupaava: huonosti liikkuva 168. Divisioona oli lähellä murtua Puna-armeijan panssareiden hyökkäyksen alla. Groẞdeutschlandin apu vakiinnutti aluksi tilanteen, mutta jopa valiodivisioona joutui taipumaan ylivoiman edessä. Tätä 168. Divisioona ei enää kestänyt, vaan se romahti ja pakeni kohti länttä. Näin myös Groẞdeutschland joutui perääntymään. Rintamaan syntyneestä aukosta Neuvostoliiton 69. Armeija hyökkäsi kohti Harkovaa. Syntyneessä uhkaavassa tilanteessa Groẞdeutschland jaettiin kolmeen taisteluosastoon. Näiden tehtävänä oli tukea 168. Divisioonaa ja, alistettuna II SS-PsAK:lle, Harkovan puolustusta. Voimakkain kolmesta taisteluosastosta oli nimeltään "Strachwitz". Se oli Panssarikreivin komentamista joukko-osastoista siihen mennessä suurin.

Luonteelleen ominaisesti Panssarikreivi ei jäänyt odottamaan tapahtumien kehitystä. Hän otti aloitteen haltuunsa. Panssarikreivin korkea ammattitaito ja rohkeus tulevat hyvin esille kolmen yksittäisen taistelun metodeja tutkimalla. Hän käytti hyväkseen Tiikereiden 8,8 cm KwK 36 L/56 -kanuunoiden pitkää kantamaa ja kahta erilaista juonta saadakseen yliotteen neuvostopanssareista. Panssarikreivi valtasi Tiikeri-komppaniallaan Perekopin ja näki kaukana arolla vihollisen panssarimuodostelman. Tiikerit ajettiin korkealle väijytysasemiin. Saksalaisvaunuista tietämätön vihollinen tuli lähemmäksi, joidenkin Tiikereiden miehistöt odottivat jo hermot kireällä Panssarikreivin tulikomentoa. Suuren metsästäjän kärsivällisyydellä Panssarikreivi odotti, kunnes viholliset olivat sopivassa kohdassa ja antoi tulikomennon. Pitkänmatkan ammunnan seurauksena yhdeksän T-34/76 Sotkaa ja yksi KV-1 Klimi jäivät tuhottuna kentälle. Vihollisella ei ollut mitään mahdollisuuksia vastarintaan.

Groẞdeutschlandin Panssarirykmentin 13. komppanian (Tiger I) taistelukertomus 27. maaliskuulta 1943 toteaa seuraavasti: " Enimmäkseen ensimmäinen laukaus osui 600-1000 metrin päästä. Niiltä etäisyyksiltä panssarikranaatti läpäisi etupanssarin ehdottoman tuhoisin seurauksin ja tuhosi myös perässä olleen moottorin".

Tiikerit metsästävät

Popovin kylän taistelussa sääolosuhteet olivat vaikeat, sankka lumisade ja liukkaus saattoivat ajajien taidot koetukselle. Panssarikreivin joukkojen vallattua kylän Puna-armeijan vahvistettu panssaripataljoona lähti vastahyökkäykseen kohti Popovia. Saksalaisten vaunut jaettiin kahteen osastoon: ensimmäinen muodosti puolustuslinjan kylään ja toinen kiersi hyökkäävien neuvostovaunujen selustaan. Selustaan kiertäneet vaunut ampuivat yhteislaukauksen hyökkäävien Sotkien takapanssareihin. Jäljelle jääneet vihollisvaunut käänsivät torninsa uutta uhkaa kohtaan, vain saadakseen kylässä odottaneiden vaunujen yhteislaukauksen takapanssareihinsa. Hyökkäävistä Sotkista 28 tuhottiin kahden päästessä pakenemaan Panssarikreivin Tiikereiden murhaavalta tulitukselta. Edes Tiikereiden tilapäinen taistelukelvottomuus ei pysäyttänyt Panssarikreiviä: hän muodosti muutamasta PzKpfw III -vaunusta ja SdKfz 251 -puolitelavaunusta houkutusosaston, joka johdatti takaa ajavat vihollisvaunut ennalta sovittuun väijytykseen, jossa PzKpfw IIII, IV ja StuG 40 -vaunut tuhosivat ne lähietäisyydeltä.

Harkovan kolmas taistelu

Harkovan taistelu käytiin 19.2. - 15.3.1943 välisenä aikana. Alkava kevään liejukausi - Rasputitsa - ja venäläisten tappiot ja venyneet huoltolinjat rauhoittivat lopulta rintaman. Maaliskuun lopulla Panssarikreivi sai loistavasta toiminnastaan miekat ritarinristiinsä. Koko Wehrmachtissa vain 27 sotilaalle myönnettiin tämä kunnianosoitus. On arvioitu, että Harkovan 3. taistelu maksoi Puna-armeijalle noin 154 000 sotilaan ja 1000 panssarivaunun tappiot, Harkovan siviilejä menehtyi taisteluiden keskellä 20 000. Wehrmacht menetti noin 11 500 sotilasta, mutta harmillisesti kirja ei kerro saksalaisten vaunumenetyksiä. Niitä ei löytynyt muistakaan lähteistä. Harkovan taistelun jälkeen Groẞdeutschland siirrettiin rintamalta lepoon ja täydennettäväksi.

Salaliittolainen

Wehrmachtin upseeriston piirissä oli ilmennyt lisääntyvää tyytymättömyyttä kansallissosialistien sodankäyntitapaa kohtaan viimeistään operaatio Barbarossasta lähtien. Bagnodasin tietojen mukaan myös Strachwitz liittyi Hitlerin vastaiseen salaliittoon. Päätös ei ollut hänelle helppo, pikemminkin se oli tulosta pitkästä prosessista. Sen osia olivat mm. Hitlerin pahamaineinen "Komissaarikäsky", jota ei kenraali Huben 16. Panssaridivisioonassa kuitenkaan noudatettu, XIV Panssariarmeijakunnan pätevän komentajan von Wietersheimin erottaminen Hitlerin määräyksestä ja 6. Armeijan kylmäverinen hylkääminen kuolemaan Stalingradissa.

Kirjan sivulla 254 lainataan aikaisemmasta Strachwitzin elämänkerrasta (Günther Fraschka: Der Panzergraf: Ein leben für Deutschland, Rastatt 1962) hänen tunnelmiaan Stalingradin evakuointilennon jälkeisenä päivänä seuraavasti: "Sinä päivänä, jona hylkäsin toverini toivottomaan tilanteeseen... päätin vakaasti keksiä keinon, jolla sotilasjohtomme päästetään irti Hitlerin vallasta ja Saksan poliittinen elämä vapautetaan ikeestä".

Ei siis ole yllättävää, että Panssarikreivi oli alkuvuonna 1943, ennen Harkovan kolmatta taistelua, mukana nk. "Pultavan-juonessa". Sen mukaan hänen komentamansa pieni Groẞdeutschlandin riveistä koottu panssariyksikkö pidättäisi rintamavierailulle tulevan Hitlerin ja toimittaisi hänet oikeuden eteen. Suunnitelma kariutui Hitlerin muutettua matkakohdettaan Pultavasta von Mansteinin esikuntaan Zaporizzjaan.

Salaliittoon ja Hitlerin murhayritykseen liittyy mielenkiintoinen detalji: mies joka kukisti kriittisellä hetkellä Berliinin salaliittolaiset ja näin säilytti Hitlerin vallan oli Groẞdeutschlandin jalkaväkirykmentin komentaja majuri Otto Remer. Heinäkuun 20.1944 murhayrityksen jälkimainingeissa Strachwitzin nimi oli esillä Gestapon muistioissa. Hänet kuitenkin pelasti tutkinnalta puolueen aikainen, ennen vuotta 1933 hankittu jäsenyys, SS-järjestön jäsenyys, maine sotasankarina ja suosio Himmlerin silmissä.

LÄHTEET:

Anderson, Thomas (2014) Tiger - Raskas Panssarivaunu. Helsinki: Koala-Kustannus.
Guderian, Heinz (1956) Sotilaan Muistelmia. Helsinki: Otava.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Internet http://en.wikipedia.org/wiki/8.8_cm_KwK_36

Kuvat: Wikimedia Commons

Count von Strachwitz had pretty much reasons to be satisfied with the previous year of 1942 as he was treated for his wounds in a hospital in Breslau. He had already gained the Ritterkreuz of the Iron Cross with Oak Leaves. His troops had given him an honour name of "Der Panzer Graf", which translates to English as The Panzer Count. After the disaster of Stalingrad, individual units of the 6th Army, which were destroyed inside the Kessel, were recreated. Strachwitz, however, did not join the ranks of reformed 16th Panzer. Instead, he was, after his recovery, sent to the elite Wehrmacht formation - the Großdeutschland Panzergrenadier Division. Strachwitz was to lead its panzer regiment.

The Großdeutschland Panzergrenadier Division had evolved from the Guards Company of the General Staff in Berlin. This Guards Company was founded in 1921 to serve on sentry and parade duties. However, as the war broke out in 1939 it had become a truly battle worthy infantry regiment. To amplify its status as an elite formation, regiment was given some privileges. For instance it had a special regimental insignia of GD with styled font in the collar tabs. The official regimental insignia was the side profile of the German standard steel helmet M35. The Großdeutschland Division was kept better armed, equipped and resupplied all through the war than any other Wehrmacht division. After the victorious Fall Gelb, or the Case Yellow, the German invasion of France in May - June 1940, Großdeutschland was given in Wehrmacht a rare honour of the right to wear a regimental armband.

Operation Barbarossa led the division near the gates of Moscow, where it fought with the 3rd Panzer (also known as the Bear Division of Berlin) to capture city of Tula. Stiff Soviet resistance and harsh winter mounted heavy casualties. Battalions had lost more than 50 % of their ranks. It was time for GD to be sent home for reinforcements. In April 1942 GD become a motorized division. It was augmented with another infantry regiment, a panzer battalion of two companies, anti-tank, anti-aircraft and reconnaissance battalions. Equally important was the artillery regiment of three batteries. All these required, naturally, more signals corps and strengthened supply train. All in all, the reformed GD was very potent and capable fighting unit. Although GD was officially a motorized division, it, with all respects, equalled normal Wehrmacht panzer division. Summer 1942 meant for GD busy times and hard fighting in Voronezh, Rostov of Don and Rzhev. Division was used as a role of a fire brigade, which was trying to stabilize threatened or collapsing sectors of the front. This resulted, obviously, in mounting heavy casualties. GD had to withdraw the front to resupply and rest.

The latest resupply of winter 1943 in fact made the GD to be a full sized panzer division and even more. It received another panzer battalion and, most interestingly, a company of new heavy PzKpfw VI Tiger Ausf H tanks.

A PzKpfw VI Tiger Ausf H with some crewmembers

The famous Tiger had a cannon almost second to none! The 8,8 cm KwK 36 L/56 was powerful and very accurate. It had a penetration power to match all used firing ranges and armour protection until the introduction of Soviet JS-2 heavy tank. As a basic AT-round Germans used PzGr. 39, which had an astonishing penetrating power of 83 mm at 2000 metres and 100 mm at 1000 metres. This was achieved by the sole physics of kinetic energy: the projectile weighted 10,2 kg and the muzzle velocity was as high as 800 m/s. The accuracy of the cannon was legendary. The hit probability in combat circumstances at 2000 meters was still 50 % and at 1000 meters much higher 93 %. There were also other AT-rounds for the cannon, for instance especially potent PzGr. 40 with a sub-calibre tungsten core. It scored even better than previous ammunition, but, since tungsten was rare and expensive, and not really needed here, it was not widely used. One important factor related to the accuracy was the use of electric detonating cap, which enabled smoother firing.

PzGr.39 HL, shaped-charge warhead projectile or HEAT, had fixed penetrating power of 90 mm at all ranges, but it lost dramatically its accuracy as the shooting range got longer: at 1000 meters hitting probability was 63 % and at 2000 meters only dismal 20 %. The very idea of shaped-charge warhead is interesting, lets have a closer look on how it works. In the HEAT projectile the explosive is packed around an inverted metal cone. On detonation, the cone collapses inwards to form a high velocity liquid-like jet which is capable of penetrating armour. I've seen the effects of HEAT penetration in the front turrets of T-55 and T-72 MBTs. The actual hole in the armour is relatively small, one could not always stick a finger though the hole, but the tanks were destroyed all right. Let's get back to Tiger, shall we? Some enemy tanks were destroyed by simply shooting them with High Explosive or HE-rounds, just another proof of the kinetic power the Tiger's cannon could provide.

The armour protection of a Tiger tank was outstanding and enabled its crew to survive and carry on fighting as Soviet T-34 shells were fired at it. Frontal armour was as thick as 100 mm, this, however, led to other problems such as very heavy weight and poor power to weight ratio. Tiger was like an up scaled PzKpfw IV with a lot of more of everything. This led to a design error: the armour was not sloped, but almost at 90 degree angle.

A direct hit, but no penetration. Tiger fights on...

The Tiger company of the GD was later augmented to full sized battalion and Strachwitz become the leader of Tiger battalion. He did a great job, as usual. Tigers of GD destroyed all together 1034 enemy tanks during the war and had a winning ratio of 16,67. Most of these were scored during the time Strachwitz was on the lead. The Großdeutschland Division was supplied and ready for front line service once again. It received orders to march to Belgorod in Ukraine.

The Third Battle of Kharkov

As GD arrived in Belgorod it was attached to German Army Detachment Lanz (Armee-Abteilung Lanz). With GD in the detachment there was the 168th Infantry Division led by General Lanz. The mission was to help 2nd SS-Panzer Corps commanded by SS-General Paul Hausser to defend and hold firmly Kharkov at any cost. The SS-Panzer Corps was the ultimate best what Germans could deploy on the battlefield: the elite troops of divisions like Leibstandarte Adolf Hitler, Das Reich and Totenkopf were nothing but battle hardened and ferocious panzergrenadier veterans of many engagements with the enemy.

The Red Army had advanced from the killing grounds of Stalingrad to the outskirts of Kharkov. Yet, Soviets had only one goal in mind, to trust further west and liberate Kharkov. The Third Battle of Kharkov was an outstanding success for Germans, although it was at the same time their last tactical or any major victory at all over the Red Army. By disobeying the direct Führerbefehl from Hitler himself not to leave the city but stay firm, General Hausser evacuated Kharkov and thus saved 2nd SS-Panzer Corps from the fate of the unfortunate 6th Army. Even better was to came, Hausser managed to encircle and annihilate Soviet forces involving the battle in and around the city. With his outstanding victory he was left unpunished by Hitler.

The initial phase of the battle in February was not opening promisingly for the Germans. The practically immobile 168th Infantry was cracking when facing a full Soviet onslaught. The GD managed to stabilize their situation for a moment, but finally the 168th collapsed and started to escape westwards. There was a gap in the front, which was fully exploited by the Soviets. They send 69th Army to push through the gap all the way to Kharkov. Germans had no other choice than to split the Großdeutschland Division into three separate battle groups in order to back up the wobbling 168th Infantry and 2nd SS-Panzer Corps. The strongest of these battle groups was the one named as "Strachwitz". By this far the battle group was the biggest one Strachwitz had ever commanded.

The Panzer Graf did not hold on and wait for things to happen. No, he seized the initiative and let his high professionalism, courage and use of innovative, if sometimes unorthodox, methods to lead the way to success. By studying three different examples of his methods one can form a picture of his brilliance. Strachwitz used the long range capabilities of his Tiger's cannons as well as two individual trickery to cope with overwhelming enemy. In Perekop Strachwitz with his Tiger company saw an incoming large Soviet tank formation far ahead on the steppe. He quickly gave orders to take ambush positions and to wait for command to open fire. Some Tiger crews, in a brink of losing their nerves, watched unsuspicious enemy tank column getting nearer and nearer from the horizon with no authorisation to open fire. Suddenly Strachwitz's voice was heard over the radio: Feuer frei! Nine enemy T-34/76s and one KV-1 tank were left burning on the battlefield with no German losses. Remaining enemy tanks fled the scene.

The war diary of the Großdeutschland's 13th company of the Panzer Regiment stated on the 27th of March 1943 as follows: "Usually the first shot scored a hit at ranges between 600 to 1000 metres. At these ranges panzergranate penetrated the frontal armour with devastating results, destroying also the engine of the tank located in the back of the vehicle."

Tigers on the hunt

It was snowing and roads were slippery for the panzer drivers when Strachwitz's troops took the village of Popov. Soviets tried instantly to recapture Popov by sending in a reinforced tank battalion of 30 T-34/76 tanks. Strachwitz divided his panzers to two groups: first was to form a defensive line to counter incoming enemy. The second was to make a pincer move and get into the back of the enemy. The plan worked well and as the second group had Soviet tanks in their crosshairs they fired a salvo. Totally surprised Soviet tankers turned their turrets to six o'clock to face the treat. It was the moment the first group had waited for: now it was their turn to fire a salvo at the most vulnerable armour of the enemy tanks, their rear plates. The outcome of the battle was evident, 28 tanks out of 30 were destroyed while only two managed to escape.

Even if Strachwitz's Tigers were temporarily out of battle condition, that couldn't stop him. He arranged an ambush by setting up a special decoy team out of couple of PzKpfw IIIs and SdKfz 251 halftracks. These lured pursuiting Soviet tanks to a prearranged position, where German PzKfpw IIIs, IVs and StuG 40s opened fire hitting the side armour of enemy tanks at point blank range. Again the Soviet tanks had no chances of survival.

The Third Battle of Kharkov

The Third Battle of Kharkov took place between the 19th of January and the 15th of March, 1943. For Strachwitz it had been quite a successful one, for his merits he received swords to his ritterkreuz. It has been estimated that this battle cost the Red Army huge casualties of 154 000 troops (dead and wounded) and some 1000 tanks, not to mention 20 000 dead civilian inhabitants of Kharkov. Losses for Wehrmacht were 11 500 troops but annoyingly Bagnodas doesn't supply us with the exact figures of KIA and WIA proportions or any figures concerning German tank losses. As the Red Army had stretched its supply lines to the extreme, losses were mounting and the spring thaw, the Rasputitsa, was beginning, the front in Ukraine stabilized. Kharkov was firmly in the German hands. The Großdeutschland Division was once again sent to the rear for rest and refit.

A Conspirator

A growing dissatisfaction had been evolving among the officer core of the Wehrmacht against the way National Socialists were waging the war. Several incidents had been starting to compromise the trust, notably the infamous "Komissarbefehl", the Commissar Order, which dictated all communist commissars to be shot on the spot of their captivity. In the 16th Panzer of General Hube, however, this order was not followed. Many individuals in the Wehrmacht, especially officers who had had some access to the general situation, blamed Hitler and Göring for the disaster of Stalingrad. These were also concerns for Strachwitz as he tried to understand what had happened to him and to the German Army. Sacking the qualified leader of the XIV Panzer Corps, von Wietersheim, by Hitler, only gave Strachwitz a personal motive to start doubting the skills of the Führer himself.

Bagnodas quotes the first published Strachwitz biography (Günther Fraschka: Der Panzergraf: Ein Leben für Deutschland, Rastatt 1962) by giving us an insight what was troubling him at the time. This is the comment Strachwitz gave right after the successful medical evacuation flight from the Kessel of Stalingrad. He said: "The day I abandoned my comrades into a hopeless situation... I firmly decided to invent a way to let loose our military leadership from the power of Hitler and liberate the political life of Germany from its burdens."

Before the battle of Kharkov, early in the 1943, Strachwitz took part in a conspiracy plot to arrest Hitler and put him in trial for war crimes. The plan was called "The Poltava Plot". Strachwitz was to form a small, but loyal panzer unit out of Großdeutschland's panzer regiment to arrest Hitler as he was to make a front line visit to Poltava. The plot never worked as Hitler changed his plans and instead flew to Manstein's HQ in Zaporozhye.

Interestingly enough, an another member of Großdeutschland Division had a major role in suppressing the von Stauffenberg coup on the 20th of June, 1944 in Berlin. Major Otto Remer, commander of the Infantry Regiment of Großdeutschland took direct orders by the telephone from the Führer himself, out of Wolfschanze in Rastenburg, to crush the conspirators. Hitler and the Third Reich were saved, at least for the moment. In the aftermath of the 20th of June Strachwitz got his name into the files of Gestapo. He was, however, not arrested and no consequences ever fell upon him. It's probable that early, pre 1933, party membership, membership of the SS and the favour of Himmler saved him.

SOURCES:

Anderson, Thomas (2014) Tiger - Raskas Panssarivaunu. Helsinki: Koala-Kustannus.

Guderian, Heinz (1956) Sotilaan Muistelmia. Helsinki: Otava.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Internet http://en.wikipedia.org/wiki/8.8_cm_KwK_36

Pictures Wikimedia Commons

Harkovan menestyksellisen taistelun jälkeen Groẞdeutschland vedettiin Pultavaan. Siellä divisioona sai huomattavan täydennyksen ja vahvistuksen. Uusina taisteluvälineinä saatiin mm. SdKfz 124 Wespe ja SdKfz 165 Hummel panssarihaupitseja tykistörykmenttiin ja PzKpfw V Panther taisteluvaunuja. Pantherit muodostivat erillisen kaksipataljoonaisen panssarirykmentin, jonka vahvuus oli kaikkiaan 200 vaunua (188 taisteluvaunua, 10 komentovaunua ja kaksi Bergepantheria eli hinausvaunua). Vahvuudesta poistui kuitenkin jo ennen Kurskin hyökkäystä 26 vaunua erilaisten teknisten vikojen vuoksi. Tiikerikomppania laajennettiin pataljoonaksi, jonka kolmessa komppaniassa oli yhteensä 42 vaunua. Groẞdeutschland oli koko sodan aikana Wehrmachtin ainoa divisioona, jolla oli Tiikeripataljoona. Divisioonasta oli näin tullut Wehrmachtin panssaridivisioonia huomattavasti vahvempi ja iskukykyisempi. Siksi onkin erikoista, että divisioona sai 23.6.1943 uudeksi nimekseen Panzergrenadierdivision Groẞdeutschland.

Kohti Kurskin taistelua

Panssarikreivin aika kului harjoitusten ja koulutuksen järjestämisessä. Erityisesti hän painotti Tiikereiden ja keskiraskaiden PzKpfw IV –vaunujen yhteistyön sujumista. Kurskin operaation lähetessä Groẞdeutschland alistettiin osaksi Hothin komentamaa 4. Panssariarmeijaa, sen XLVIII Panssariarmeijakuntaan. Armeijakunnan muodostivat GD:n ohella 3. ja 11. Panssaridivisioona. Panssarikreivin esikoispoika palveli edelleen 11. Panssaridivisioonassa, joten Kurskin operaatiossa tulisi taistelemaan kaksi Strachwitzia. Hothin armeija oli saksalaisten suunnitteleman saarrostushyökkäyksen eteläinen osa ja operaatioon osallistuvista yhtymistä kaikkein voimakkain lähes 1200 panssarivaunullaan.

Vahvasta joukosta huolimatta Panssarikreivi epäili operaation onnistumisen mahdollisuuksia jo ennen sen käynnistämistä. Hän oli oppinut kunnioittamaan venäläisten taktisia taitoja – varsinkin puolustuksessa – ja naamiointia eli ”maskirovkaa”. Operaatiosta ei tulisi tyypillistä panssareiden läpimurtoa vihollisen linjojen läpi. Siltä puuttuisi tila ja maasto liikuntaoperaatioihin, sillä alueen maasto sopi huonosti panssarien käytölle ja hyökkäyskiilan leveys olisi vain kaksi kilometriä. Salamasodan vauhdikkaat manööverit jäisivät tällä kertaa vain toiveeksi.

Kurskin taistelusta (Operaatio Citadel) on kirjoitettu paljon, joten käsittelen sitä tässä vain Panssarikreivin osalta. Groẞdeutschland lähti operaatioon 5.7.1943 kaikkiaan 360 panssarivaunulla, ensimmäisen päivän jälkeen jäljellä oli neljä PzKpfw II, 12 PzKpfw III, 51 PzKpfw IV ja kolme Tiger-vaunua. Saksalaiset yrittivät uhrautuvasti parhaansa, mutta silti toivottua läpimurtoa ei saavutettu. Kolmen taistelupäivän jälkeen, 8.7.1943 Panssarikreivi miehineen oli vielä 11 km päässä Obojanista, divisioonan taktisesta tavoiteesta. Operaatiokykyisiä panssarivaunuja oli siinä vaiheessa jäljellä yhdeksän kappaletta. Panssarikreivin tiedustellessa etumaastoa 10.7.1943 klo 4.00 havaittiin voimakas, jopa ylivoimainen vihollisen T-34/76 panssariyksikkö. Luonteelleen ominaisesti hän antoi hyökkäyskäskyn. PzKpfw IV –vaunujen kanuunat tuhosivat tarkalla tulellaan vihollisen panssareita, mutta myös lukumääräisesti ylivoimaiset neuvostovaunut onnistuivat saamaan osumia saksalaisten vaunuihin. Panssarikreivi näki erään komppanian PzKpfw IV komentovaunun olevan pulassa ja kiirehti omalla vaunullaan avuksi. Samalla hän joutui omien ja vihollisten vaunujen väliin. Seuranneessa intensiivisessä tulitoiminnassa Panssarikreivi ei huomannut varoa vaunun tykin rekyyliä, se löi häntä kovaa olkapäähän. Taistelu oli Panssarikreivin osalta ohi, operaatio Citadel oli ollut hänelle pettymys, eikä hän ollut pystynyt toistamaan aikaisempia saavutuksiaan. Strachwitz evakuoitiin toipumaan vammoistaan jälleen kerran sotasairaalaan Breslauhin.

Panssarikreivin työkalu PzKpfw IV Parolan panssarimuseossa
Foto © Historix

Strachwitz - operaatiot

Toivuttuaan Panssarikreivi ei palannut Groẞdeutschland Divisioonaan. Tähän varmasti vaikutti hänen huonot välinsä divisioonan komentajaan Hörnleiniin, joka jalkaväen upseerina ei ollut ymmärtänyt Panssarikreivin ratsuväestä kumpuavaa toimintaa. Panssarikreiviä harkittiin Panzer-Lehr Divisioonan komentajaksi, mutta lopulta nimityksen sai Fritz Bayerlein. Panssarikreivi lähetettiin keväällä 1944 Pohjoiseen Armeijaryhmään, sen panssarikomentajaksi. Joukot, joita hän tulisi komentamaan, olivat pienet. Ne koostuivat Raskaan Panssaripataljoona 502. (Schwere Panzer-Abteilung 502, sPzAbt. 502.) jäljellä olevista 12 Tiger-vaunusta ja osastosta muita eri vaunumalleja. Luonteelleen ominaisella tarmolla ja taidolla Panssarikreivi alkoi suunnitella ja toteuttaa hänelle annettua uutta tehtävää: Narvajoen länsirannalla olevien neuvostosillanpääasemien tuhoamista. Tämä tehtäväkokonaisuus tunnetaan nimellä Strachwitz operaatiot I, II ja III. Operaatio I alkoi 26.3.1944 perusteellisen tiedustelun ja harjoittelun jälkeen. Kaksi ensimmäistä operaatiota olivat menestyksellisiä. Panssarikreivi johti joukkojaan edestä ja onnistui tuhoamaan Puna-armeijan sillanpäät ja ponttoonisillat. Taistelussa mukana ollut tiikeriässä Otto Carius ylisti muistelmissaan Panssarikreivin johtamis- ja organisointikykyjä. Hyökkäys kolmatta sillanpäätä vastaan Krivassossa tyrehtyi neuvostojoukkojen liian kovaan vastarintaan, saksalaisten oli vetäydyttävä kesken operaation.


Saksalaisten sotilashautoja Narvajoen länsirannalla 2012 Foto © Historix

Puna-armeijan suuri kesähyökkäys (Operaatio Bagration) alkoi, kuinkas muulloin, juuri 22.6.1944 eli Operaatio Barbarossan kolmantena vuosipäivänä. Sen seurauksena syksyllä koko Pohjoinen Armeijaryhmä oli menettänyt maayhteytensä muuhun rintamaan ja oli siten saarroksissa Baltiassa. Panssarikreivi oli joukoillaan mukana avaamassa maayhteyttä Pohjoiseen Armeijaryhmään. Tukumsin kaupungissa etenemistä esti kokonainen panssariprikaati T-34 –vaunuja. Kekseliäs Panssarikreivi pyysi Itämerellä olevaa raskasta risteilijää Prinz Eugenia antamaan raskailla tykeillään tulitukea. Risteilijä lähetti vesitasojaan johtamaan tulta ja kahdeksan 203 mm laivatykin yhteislaukaukset Tukumsin keskustaan tuhosivat venäläisten vaunuprikaatin 48 Sotkaa. Taistelussa oli mukana saksalaisten korkeasti palkittu Stukalentäjä: Hans-Ulrich Rudel lensi Junkers Ju 87G (”Kanonenvogel”) tykkikoneellaan taistelukentän yllä tuhoten 37 mm tykeillään neuvostovaunuja.

Rudelin työkalu: Junkers Ju 87G

Panssarikreivin maineesta kertoo hyvin se, että Saksan radiotiedustelu sieppasi Puna-armeijan viestiliikennettä, jossa varoitettiin omia joukkoja alueella olevasta ”Paholaiskenraalista”. Marraskuussa 1944 Panssarikreivi oli matkalla käskynjakoon, kun VW Kübelwagen, jossa hän matkusti, joutui sivuluisuun ja pyörähti usean kerran ympäri. Kuljettaja ja adjutantti saivat välittömästi surmansa, mutta erittäin pahoin loukkaantunut Panssarikreivi lennätettiin JU-52 koneella Saksaan saamaan hoitoa. Jälleen hän paranteli vammojaan jo tutuksi tulleessa Breslaussa.

Viimeiset taistelut

Toivuttuaan pahemmasta Panssarikreivi lähti lääkäreiden vastalauseista huolimatta kainalosauvojen varassa Pohjoisen Armeijaryhmän esikuntaan anomaan komennusta taistelutehtäviin. Lopulta hänet komennettiin muodostamaan uutta yhtymää: Panzerjäger-Brigade Oberschlesien. Kyseessä oli tyypillinen sodan loppuvaiheen yhtymä, johon koottiin tuhoutuneiden yksiköiden henkiinjääneitä sotilaita. Yksikkö koostui jalkaväkirykmentistä tukiosineen, pienestä tykistöyksiköstä ja Jagdpanzer IV –panssarintorjuntavaunuista. Vaikka sodan lopun kaaoksessa olikin puutetta kaikesta mahdollisesta, Panssarikreivi pystyi talvella 1945 tehokkaasti puolustamaan Schleesiaa väijytys- ja yllätyshyökkäyksillä itsevarmaa Puna-armeijaa vastaan. Vanha tuttu Rudel lensi Ju 87G "tykkistukallaan" Panssarikreivin tukena. Tehokas toiminta toi Panssarikreiville 30.1.1945 ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Iloa vaimensi tieto Panssarikreivin kuopuksen kaatumisesta. Poika Strachwitz oli menettänyt toisen jalkansa, mutta ilmoittautunut uudestaan rintamalle ja kaatunut panssarijoukkojen luutnanttina Holsteinissa. Sodan viimeisinä viikkoina Panssarikreivi johdatti joukkonsa Sudeettialueen halki Baijeriin, jossa antautui amerikkalaisille. Panssarikreivin sota oli ohi.

Sotavankina Panssarikreiviä kohdeltiin huonosti: amerikkalaiset kuulustelivat ankarasti upseerivankejaan ja antoivat niukalti ravintoa. Eisenhowerin käskystä vangeilta vietiin sotavangin status, heitä pidettiin ”aseista riisuttuina vihollisina”. Näin heitä ei kohdeltu Geneven sopimuksen mukaisesti. Kesken vankeuden Panssarikreivi sai järkyttäviä uutisia. Hänen vaimonsa oli kuollut liikenneonnettomuudessa jäätyään amerikkalaisen kuorma-auton alle. Amerikkalaiset eivät antaneet Panssarikreiville lupaa osallistua vaimon hautajaisiin. Panssarikreivin sotavankeus päättyi kesäkuussa 1947. Oli aika aloittaa uusi elämä. Tämä oli jo toinen kerta, kun hän palasi sotavankeudesta muuttuneeseen Saksaan. Hän itse oli muuttunut aatelisesta sotasankarista ja kenraalista köyhäksi ja kodittomaksi entiseksi vangiksi.

Panssarikreivi avioitui uudestaan ja otti tammikuussa 1949 vastaan Syyrian hallituksen kutsun tulla kouluttamaan ja organisoimaan maan armeijaa ja varsinkin sen panssarijoukkoja. Tehtävä oli tuskin alkanut, kun CIA:n järjestämä vallankaappaus pakotti Panssarikreivin perheineen lähtemään kesäkuussa 1949 maasta pois. Lopulta hän osti maatilan Baijerista, asettui aloilleen viettämään rauhallista perhe-elämää ja perusti Ylä-Schleesian pakolaissäätiön. Der Panzer Graf, Panssarikreivi, kuoli 25.4.1968 ja hänet haudattiin Bundeswehrin kunniavartioston läsnä ollessa Grabenstattin sukuhautaan vaimonsa viereen.

”Pitäkää varanne, sillä vihollisjoukkoja johtaa itsensä paholaisen komentaja von Strachwitz. Välttäkää kosketusta mahdollisuuksien mukaan vahvistusten saapumiseen asti”

Pohjoisessa Armeijaryhmässä vuonna 1944 siepattu neuvostojoukkojen radioviesti

Bagnodasin teos on vaikea arvosteltavaksi: siinä on käsitelty henkilöä, josta on hyvin vähän lähdeaineistoa. Kirjassa on paljon taustoittavaa tietoa joukko-osastoista, joissa Strachwitz taisteli ja itärintaman yleistilanteen esittelyä. Siksi siinä on myös osioita, joissa kirjan päähenkilö Strachwitz on kateissa. Harmillista on kirjan käyttämä romaanimuotoinen kerrontatapa. Sitä johtuen lukijan on vaikea hahmottaa tapahtumien aikatauluja ja yksityiskohtia. Panssaritekniikasta ja eri vaunumallien eroista on niukalti tietoa. Tällaisessa kirjassa odottaisi panssarivaunujen tarkkaa esilletuontia.

Vielä käsittämättömämpiä ovat kirjan lukuisat asiavirheet sotateknisessä terminologiassa tai historiallisessa aikakehyksessä. Esimerkkeinä näistä ovat sivulla 220 mainitut tykistörykmentin ”pataljoonat” tai sivulla 248 esitellyt T-17 vaunut. Entä miten PzKpfw IV:n lyhyt tykinputki oli parempi kuin pitkä, kuten sivulla 170 väitetään? Mitä oikeastaan tapahtui, kun sivulla 221 kerrotaan ”Stauffenbergin murhayrityksestä”? Suomen kielen sanajärjestys on määritelmän mukaan vapaa, mutta silti kannattaa olla tarkkana, ettei lauseen sanoma hämärry taitamattoman sanajärjestyksen käytön vuoksi. Olisi mielenkiintoista saada kirja luettavaksi alkuperäiskielellä. Silloin selviäisi onko edellä mainitut ongelmat Bagnodasin vai kirjan suomentajan Lauri Mäkelän aikaansaannoksia. Luen parhaillaan toista Mäkelän suomentamaa panssarihistoriallista teosta ”Tiger raskas panssarivaunu”, Koala 2014. Kirjassa esiintyy samanlaisia sotateknisiä terminologiavirheitä kuin Bagnodasin teoksen suomennoksessa, jopa niin runsaasti, että ne pilaavat lukunautinnon.

Kirjan kuvaamista taisteluista Kursk on laajimmin käsitelty. Baltian alueen taisteluja kuvatessaan Bagnodas lainaa sumeilematta Otto Cariuksen muistelmien tekstiä. Kirjan ansioita ovat Saksan panssarijoukkojen synnyn esittely 1930-luvun loppupuoliskolla ja hyvät viitteet, liitteet ja lähdekirjaluettelo. Erinomainen kuvaliite on maininnan arvoinen. Karttoja on niukalti, mutta niillä tulee toimeen.

Puutteineenkin kirja on arvokas lisä sotahistorian kirjakokoelmaan. Se kertoo ryhdikkään, uljaan ja rehdin upseerin, aatelisen ja herrasmiehen, todellisen isänmaanystävän kunniakkaasta elämästä ja taistelusta.

* * *

LÄHTEET:

Carius, Otto (2003) Tigers in the Mud. Mechanicsburg: Stackpoole Books.

Rudel, Hans-Ulrich (2000) Stuka-lentäjä. Helsinki: Koala-kustannus.

Kuvat:
Historix
Wikimedia Commons

After the successful third battle of Kharkov, Groẞdeutschland was sent to Poltava for rest and refit. It received new modern self propelled artillery pieces like SdKfz 124 Wespe and SdKfz 165 Hummel to reinforce the artillery regiment. A brand new German tank, PzKpfw V Panther sub model D was sent to its first battle in the ranks of Groẞdeutschland. Panthers formed a panzer regiment with two battalions consisting some 200 tanks. Out of those 188 were ordinary battle tanks whereas 10 command and two recovery tanks (Bergepanthers) which supplemented the fighting force. Although these Panthers were quite an impressive formation, before the start of Operation Citadel no less than 26 tanks were out use due to mechanical problems and design faults. The Tiger Company of Groẞdeutschland grew into a full sized battalion of tree companies totalling 42 tanks. This made GD the only Wehrmacht panzer division to have Tigers and even more: it was stronger and more potent striking force than any other Wehrmacht division. That’s why it’s curious that Germans gave it on the 23rd of June, 1943 a new official name of Panzergrenadierdivision Groẞdeutschland.

Operation Citadel - the impossible way to Obojan

Before the operation would start Strachwitz was more than busy organizing battle drills and trying to merge Tigers and medium PzKpfw IV tanks as a co-operative force. As the operation started the Groẞdeutschland Division would serve under the Fourth Panzer Army commanded by Generaloberst Hoth. To form the XLVIII Panzer Corps GD had the Third and Eleventh Panzers alongside. Strachwitz’s oldest son was still serving with the 11th Panzer so there would be two Strachwitzs fighting in the Kursk salient. Fourth Panzer Army was to be the southern pincer to capture and surround the Red Army. It was also the strongest individual German battle formation on the field with nearly 1200 tanks.

Strachwitz doubted from the start the future success of Operation Citadel even the German deployment seemed powerful and unstoppable. He had learned to respect the tactical skills of Russians in a defence mode and in particular the Maskirovka, the camouflage and diversion. This time the Bliztkrieg styled pincer penetrations with rapid advances to the enemy rear areas would not take place. The terrain would be unfavourable for the tanks and the width of the Panzerkeil, the tank wedge, would be only two kilometres.

Since the Operation Citadel is widely covered by numerous narratives, I’m going to have a focus on Strachwitz only. His unit had 360 tanks when the operation started on the 5th of July, 1943. After the first day of battle his tank core consisted of four PzKpfw II, 12 PzKpfw III, 51 PzKpfw IV and tree Tigers. The battle was fierce and the Germans tried all they could, but the well hoped breakthrough didn’t materialize. After three days of fighting Strachwitz still had 11 kilometres to reach Obojan, the divisional objective. At the same time they had nine battle worthy tanks left.

While on an armed reconnaissance mission on the no man's land on the 10th of July, 1943 Strachwitz saw an overpowering Soviet tank formation. This did not stop him to give orders to charge! Accurate German cannon fire blew up Soviet ranks. This, however, did not prevent losses on the German side either. The numerical superiority made the difference here. Soon one of the command tanks was in serious trouble. Strachwitz made a sudden rush with his tank to help the comrade at risk. This led him in a perilous situation between the enemy and German tanks. In a hectic cannon fire duel, the Panzer Count lacked to notice his position inside the tank. This caused him severe injuries as the breech mechanism of the main gun hit him in the elbow as it reversed after a shot. The battle was over for him; he was evacuated and hospitalized for some time in Breslau.

PzKfpw IV, Strachwitz's workhorse in Kursk at display in the Parola Tank Museum
Foto © Historix

Strachwitz Operations in the Baltics

After his recovery Strachwitz did not return to the Groẞdeutschland Division. One of the principal reasons for this might be the open mistrust between him and the commander of the division General Hörnlein. The two men didn’t get along too well, Hörnlein being an infantry man he could not understand or appreciate the cavalry way of thinking. For a while Strachwitz was a nominee for the leader of the other Wehrmacht elite division, the Panzer Lehr. In the end he was sent to the Army Group North to be a panzer commander of the entire army group. That, however, didn’t mean a considerable force. There was the Heavy Panzer Battalion 502 (Schwere Panzer-Abteilung 502, sPzAbt. 502) with its 12 remaining Tigers and a collection of various survived tanks.

Strachwitz was given a mission: to destroy three dangerous Soviet bridgeheads on the western banks of the river Narva in East Estonia. These battles are known as the Strachwitz Operations I, II and III. As usual, Strachwitz carefully studied the enemy positions and rehearsed the oncoming action. The Operation I was launched on the 26th of March, 1944. It soon became a startling success. Russians were completely surprised and beaten. This is also what happened with the Operation II: both bridgeheads were eliminated with existing pontoon bridges across the river. Operation III proved to be a failure. Stiff Soviet resistance in Krivasso was too much for Germans and they had to break off the assault and withdraw. One of the Tiger aces, Otto Carius, in his memoirs “Tigers in the Mud” praised Strachwitz and his skilful leadership.

German war graves on the west bank of river Narva 2012
Foto © Historix

The Red Army launched a great summer offensive on the 22nd of June, 1944. Operation Bagration, as it was called by the Russians, started exactly three years after the German Operation Barbarossa. It was a devastating blow for the Germans: the entire Army Group Centre was destroyed and the Baltic States with the Army Group North were cut off and encircled. The destruction of the Army Group Centre was in fact ever bigger loss of materiel and soldiers for Germans than Stalingrad had been. Now it was time to resume a land connection to the Army Group North by launching a relief attack. Strachwitz with his panzer force joined the effort only to see how an enemy tank brigade of nearly 50 T-34 tanks was blocking the way in Tukums. Showing inventiveness and initiative Strachwitz asked the heavy cruiser Prinz Eugen, which was sailing nearby in the Baltic Sea, to help his panzers with the salvoes of the cruiser’s heavy 203 mm artillery. The floatplanes of the cruiser acting as fire observers and with Strachwitz’s guidance over the radio the centre of Tukums was blown up with the Soviet tank brigade. Later Germans counted as many as 48 destroyed T-34s. Germans had another asset as well, this one came from the sky: Hans-Ulrich Rudel with his Junkers Ju 87G (“Kanonenvogel") tank buster plane flew over the battlefield smashing enemy tanks with his twin 37 mm cannons. The land connection was, however, short lived and soon the Army Group North was again cut off; this time for good.

Junkers Ju 87G Tank Buster with 37 mm twin cannons

German radio intelligence service intercepted radio messages sent by Russians to warn their troops about the “Devils’s General” who was supposed to be nearby. Is there a better proof about the reputation Strachwitz had gained? In November 1944 Strachwitz was on his way with his adjutant in a VW Kübelwagen to attend a military conference at the HQ of the Army Group North. Suddenly in a turn the driver lost the control of the VW with serious consequences: the VW rolled over several times. The driver and the adjutant lost their lives instantly and Strachwitz got severely injured. He was hurriedly evacuated by the Ju-52 transport plane to hospital in Breslau.

Am Ende – The Last Battles

Neglecting doctors orders and advise, Strachwitz left the hospital with crutches. Car accident had caused him to suffer broken legs and arduous headaches. That did not stop him to report at the HQ of the Army Group North and ask for commission. Finally he got his marching orders: he was to establish and train a new unit in Silesia. Panzerjäger-Brigade Oberschlesien was a unit of a new concept. It was based on a grim reality of war situation just before the collapse of the Third Reich. The unit was a collection of surviving soldiers from the decimated old units with miscellaneous weaponry. The core of the brigade was an infantry regiment with supporting branches, a small artillery detachment and some excellent Jagdpanzer IV tank destroyers.

Despite the chaotic situation and lack of proper logistic support Strachwitz's brigade could defend Silesia and cause havoc among the arrogant and sometimes carefree Soviets by using ambushes. Hans-Ulrich Rudel with his efficient Ju 87Gs assisted him for a while. Successful defence brought Strachwitz yet another promotion to the rank of Lieutenant general on the 30th of January, 1945. His joy must have been shadowed by the news of the death of his youngest son. Young Strachwitz had already lost one leg as a tank lieutenant, but had insisted to join the last battles to defend the area of the Reich. The final days of the war were at hand, so Strachwitz led his troops through the Sudetenland to Bavaria in order to surrender themselves to Americans.

War was over and Strachwitz as a POW in an American interrogation camp for high ranking officers. Conditions and treatment were harsh. Bagnodas even mentions how Eisenhower had taken away the POW status from the German prisoners of war. They were treated as "disarmed enemies" which meant Germans were not treated according to the Geneva Convention protocols. While in prison camp Strachwitz received a shocking news: his wife had died in an accident with an American lorry. They had been married for 28 years but Americans did not let Strachwitz to attend her funeral. Finally the imprisonment was over and in June 1947 Strachwitz had to start a new life. This was the second time for him to return from imprisonment to Germany which had changed a lot. He was no longer a war hero, highly decorated General and being a nobleman served nothing. Instead he was a homeless and poor ex-prisoner. The family estate in Gross-Stein was gone.

For Strachwitz it was time to get married and accept the invitation of the Government of Syria to work as an advisor to reorganize the Syrian Armed Forces and especially its tank troops. He moved to Damascus in January 1949 to start working but just after six months he was forced to leave the country due to a CIA led coup. In the end he purchased a farmhouse in Bavaria and settled down. He lived a quiet life and organised a refugee foundation for the expelled people of Upper-Silesia. Der Panzer Graf died on the 25th of April, 1968. He was buried in Grabenstatt in a family grave with his first wife. In the funeral there was an honour guard present from the Bundeswehr.

"Be careful, the leader of the enemy forces is the Devil's General von Strachwitz himself. Avoid all contact if possible until the strengthening forces have arrived"

A Russian radio message intercepted by the Army Group North

It is quite a hard task to evaluate this book. The person in centre of the story did not leave much written sources behind him. Probably this is the reason why in the book there is a lot of background information about the war situation in the Eastern Front and about the units Strachwitz served with. Once in a while the reader loses his sights on Strachwitz in the middle of all this. Further more it is annoying to read the book in a novel format. This makes it tiresome, if not impossible to follow dates and find details. One reason I took the trouble to add into this series of blogs information about tank and gunnery technology was the fact that in the book one finds it very little. It would be fair to expect to see a good amount of technological facts and comparisons as well.

I'm wondering what has happened as in the book there are some confusions or faults on historical time lines or military terms used improperly. For instance page 220 claims there are battalions in an artillery regiment. What are those T-17 tanks doing in this book on page 248? What exactly happened when on page 221 we are being told about the "attempted murder of Stauffenberg"? Finally, why on earth the short barrelled L/24 cannon was better for the PzKpfw IV than the longer barrelled and newer ones L/43 or L/48 like the page 170 claims? This may seem trivial, but in order to understand what happened and why all details must be correctly presented.

Operation Citadel is the most widely described section, the hard road of Obojan. As Bagnodas is narrating operations in the Baltic he quotes the memoirs of Otto Carius. The birth of German Tank Forces in the latter part of 1930's is well presented. Notes, bibliography and pictures are fine but maps are rare, although one gets along with them. The lack of index is a disappointment.

With all its shortcomings the book is a valuable item in to a war historical collection. It is a story of a straight officer, nobleman and gentleman, a real patriot and his honourable life and battles.

* * *

SOURCES:

Carius, Otto (2003) Tigers in the Mud. Mechanicsburg: Stackpoole Books.

Rudel, Hans-Ulrich (2000) Stuka-lentäjä. Helsinki: Koala-kustannus.

Pictures:
Historix
Wikimedia Commons

Tätä kirjaa odotin malttamattomana. Tekijä oli itärintaman veteraani Wehrmachtin 4. Panssaridivisioonasta. Kirjassa käsiteltäisiin myös muiden Saksan asevoimien panssaridivisioonien vaiheita veteraanien itsensä kertomana. Erityisen merkittävänä uutena tietona ja historiallisesti mielenkiintoisena osuutena odotin lukua, jossa ye-everstiluutnantti Hubert Menzel kuvasi 16. PsD:n viimeisiä taisteluita Stalingradin motissa ja divisioonan tuhoa. Sivusin aihetta aikaisemmassa blogissani kreivi von Strachwitzin elämästä. Lisäksi kirjassa olisi muistelmia piiritetyn Danzigin puolustustaisteluista ja itärintaman viimeisen puolen vuoden sekasortoisesta ja epätoivoisesta tilanteesta.

Schäuflerin kirja on itse asiassa kokoelma eri panssaridivisioonien veteraanien lyhyehköjä rintamakuvauksia. Veteraanien divisioonat taistelivat joko Keskustan tai Eteläisessä armeijaryhmässä. Kirja jakautuu 14 lukuun, joissa sotatapahtumat etenevät kronologisesti Operaatio Barbarossan alusta aina Saksan antautumiseen toukokuussa 1945. Kirjan lopussa on kuusi liitettä, joissa on sotilasarvojen vertailutaulukko ja teoksen esittelemien panssaridivisioonien taistelujärjestykset. Karttoja kirjassa on niukalti ja ne vähätkin ovat lähes käyttökelvottomia. Tervetulleen poikkeuksen tähän tekee Stalingradin ja Länsi-Preussin alueiden taistelukuvauskartat. Kuvaliitteet on jaoteltu useaksi kokonaisuudeksi kirjan sivuille ja lukujen väliin. Kuvien sijoittelu on kronologisesti melko onnistunutta. Joissakin kuvateksteissä on tehty virheellisiä panssarivaunujen tunnistuksia. Esimerkiksi PzKpfw IV mainitaan PzKpfw III -vaunuksi ja T-26B esitellään BT-5 vaununa. Nämä ovat toki pieniä kömmähdyksiä, mutta tämäntasoisessa panssarisodankäyntiin erikoistuvassa kirjassa näitä ei kyllä odottaisi yhtäkään näkevänsä. Henkilöhakemiston ja kirjallisuusluettlelon puute on ikävää kirjassa, jossa vilisee henkilöitä ja paikannimiä.

Kuten mainittua, Schäuflerin teos kattaa koko Operaatio Barbarossan aikajänteen. Lukija on mukana heti ensimmäisissä panssaritaisteluissa kesä-heinäkuussa 1941. Tällöin saksalaisille paljastuvat epämiellyttävänä yllätyksenä Puna-armeijan uudet ja omaan kalustoon nähden ylivoimaiset vaunumallit T-34/76 ja KV-1. Veteraanien mukaan he eivät tienneet uusien vaunujen olemassaolosta, puhumattakaan niiden suorituskyvystä. Omien taisteluvaunujen (PzKpfw III) heikkoudet ja avuttomuus uusia Puna-armeijan vaunuja vastaan laski taistelumoraalia ja aiheutti jopa panssarikauhua miehistöjen keskuudessa. Samalla syntyi ensimmäinen niistä lukuisista itärintaman kriiseistä, joihin saksalaisten oli haettava hätäratkaisuja.

Venäläisten kiivas, välillä täysin peräänantamaton ja lännen sotaretkillä ennenkokematon taistelutapa yhdistettynä taitavaan harhautukseen ja naamiointiin (Maskirovka) yllätti saksalaiset ja sotki heidän aikataulunsa. Niinpä syksyllä 1941 kolmen armeijaryhmän tavoitteet olivat vielä saavuttamatta, kun kelirikkokausi (Rasputitsa) muutti Venäjän huonot tiet mutavelliksi pysäyttäen kaiken etenemisen. Lyhytaikaisen helpotuksen liikkumiseen toi talven aikainen saapuminen – mutta se oli Venäjän talvi. Saksalaiset eivät vielä tienneet, mitä se tarkoitti. Schäufler ja muut veteraanit kertovat talven 1941–42 tapahtumista elävästi, tuoden sodan koko kurjuuden esille. Saksalaisten oli puolustettava itseään hyökkäykseen lähtenyttä ja linjat murtanutta Puna-armeijaa vastaan ja selviydyttävä ankarasta, julmasta Kenraali Talvesta. Kuin huipentumana tilanteen masentavuudesta Schäufler muistelee viime hetken pelastumistaan susilauman kynsistä lumiaavikolta.

Uuden kesän voitot ja eteneminen päättyvät Stalingradin katastrofin kautta Kurskin tappioon. Alkoi pitkä vetäytyminen. Kurskin taistelussa Schäufler palveli 4. PsD:n viestijoukoissa. Hänen muistelmansa taistelusta ovat perin erilaiset verrattuna panssaritaisteluihin osallistuneen von Strachwitzin kokemuksiin. Tässä vaiheessa kirja siirtyy loppuvuoteen 1944 Kuurinmaan mottiin ja Länsi-Preussiin. Taistelukuvaus on sodan tässä vaiheessa perin yksipuolista: Wehrmacht on menettänyt liikaa miehiä ja kalustoa, se tuskin pysty enää taistelemaan. Danzigin väsyneet puolustajat yrittävät voittaa aikaa, kallisarvoista aikaa Itä- ja Länsi-Preussin siviiliväestölle paeta Danzigin, Pillaun ja Helan satamien kautta länteen. Kirjan sivulla 280 Robert Poensgen, 4. PsD:n sotakirjeenvaihtaja toteaa lakonisesti: "Danzigin täytyi kuolla, jotta sadat tuhannet Vekselin alajuoksun pakolaiset selviäisivät. Saksalaisen kaupungin kauhea kohtalo". Loppu on väistämätön, mutta Länsi-Preussissa taisteltiin vielä kun Berliinissä olivat aseet jo vaienneet ja puolustajat antautuneet.

Panssarisotaa kuvatessaan kirja kertoo mm. mitä on olla ampujan paikalla PzKpfw III -vaunussa vihollisen saadessa siihen täysosuman tai miten sujuu panssareiden käyttö ja tulitoiminta kun pakkasta on -54 C astetta. Sodan keskellä syntyy yllättäviä suhteita vihollisten välille: venäläistä perhettä auttava saksalaissotilas saa partisaaneilta koodisanan, jonka turvin hän selviytyy väijytyksistä. Länsi-Preussissa Puna-armeija vapauttaa englantilaisia upseerivankeja sotavankileiriltä. Englantilaiset katsovat kuitenkin parhaaksi palata rintaman läpi saksalaisten puolelle ja pyytää heiltä suojelusta. Samoin Länsi- ja Itä-Preussin lukuisilla maatiloilla työskennelleet ranskalaiset sotavangit pyytävät päästä Danzigin ja Helan satamien kautta länteen pyrkivien pakolaiskolonnien mukaan.

Saksalaisten onni vaihtelee. Puna-armeijan keväällä 1945 saartaman Danzigin puolustajiin kuului 4.

Panssaridivisioonan Panssarirykmentti 35. Rykmentin jäljellä olevista panssarisotilaista kootaan 200 miestä käsittävä Osasto Küspert, johon valitaan perheellisiä miehiä tai perheidensä ainoita poikia. Osasto saa divisioonasta marssikäskyn Helan satamaan. Iloisissa merkeissä joukko suuntaa kohti odottavaa joukkojenkuljetuslaivaa. Osasto Küspertin oli määrä siirtyä Berliiniin samaan uusi vaunukalusto. Huhtikuun 16. Mv Goya -joukkojenkuljetusalus lähtee saattueen mukana Helasta kohti Saksaa. Seuraavana yönä venäläinen sukellusvene L-3 havaitsee Goyan ja upottaa sen. Laivassa oli yli 6000 matkustajaa: haavoittuneita, evakuoitavia sotilaita ja pakolaisia. Merestä saadaan turvaan yhteensä 250 laivalla ollutta. Osasto Küspertin miehistä 193 hukkuu, mukaanlukien Hauptmann Küspert. Vain seitsemän pääsee Saksaan.

Preussisch-Stargardissa erään Jagdpantherin miehistö ei ole uskoa onneaan: kiivaassa taistelussa heidät on sivustalta yllättänyt vihollisen panssarivaunu. Pehmeässä maastossa raskaan rynnäkkötykin kääntäminen 90 astetta uuteen tuliasemaan sujuu piinallisen hitaasti ja saksalaiset odottavat enää vihollisen armonlaukausta vaunun ohueen sivupanssariin. Sattuma puuttuu kuitenkin tapahtumiin ja saksalaiset näkevät prismoistaan kuinka vihollisen vaunu joutuu keliolosuhteiden uhriksi ja muuttuu saalistajasta saaliiksi.

Panssarisodankäyntiin keskittyvä kirja on ilmeisen vaikea kirjoitettavaksi. Siitä osoituksena ovat lukemani monet alan muistelmat ja tutkielmat. Niissä on sisällön suhde ilmoitettuun aiheeseen vaihdellut tai on sorruttu uskottavuuden vievään liioitteluun kuten Vasiliy Kryzov. Sisällön vaihtelusta käy esimerkkeinä Reino Lehväslaihon teos Panssarisotaa, Robert Kershawin Tank Men ja Ernst von Jungenfeldin Panssarien taistelu. Myös muuten mainio Mark Urbanin Tank War kadottaa ajoittain otteensa itse asiaan eli panssarisodan kuvaukseen. Viime blogeissani olen käsitellyt Raymond Bagnodasin kirjoittamaa von Strachwitzin elämänkertaa. Siinä kirjailija törmää materiaalin vähyyteen ja joutuu täyttämään tekstiä liiankin runsaalla taustoituksella.

Hans Schäuflerin kirjan taso vaihtelee huomattavasti: välillä tarjolla on panssarikrenätöörin runoutta, josta ei löydy mitään linkkiä panssarisodankäyntiin, ja toisaalla Kansa Taisteli -lehden tyylisiä elämänmakuisia ja realistisia rintamamuisteloita yksilösotilaiden näkökulmasta. Schäuflerin teoksen sinänsä mainiot muistelmat painottuvat jalkaväkisotilaiden kokemuksiin. Vaikka kirjan kannessa komeilee Tiger I -panssarivaunu, niin turhaan lukija odottaa sen kohtaamista tekstissä. Kirjan sivuilla.on itse asiassa melko vähän varsinaista panssarisodankäyntiä. Olkoonkin, että teokseen päässeet panssarisodan kuvaukset ovat hyvin mielenkiintoisia.

Muistelmat 16. Panssaridivisioonan viimeisistä vaiheista, käsin piirrettyjen karttojen kera, ovat harvinainen ja historiallisesti merkittävä lisä tutkijoiden ja alan harrastajien käyttöön. Näin kirja on kovin vaikea arvioitava: sen ansiot itärintaman panssarisodan kuvaajana eivät vakuuta, mutta muutamat kirjan aiheelle oikeutta tekevät osuudet nostavat sen hienoksi lukukokemukseksi. Taas toisaalta, mikäli kirjan nimeksi olisi annettu Warfare on the Eastern Front, se saisi viisi tähteä.

* *

It was easy to feel impatient while waiting to get Schäufler's book and be able to start reading it. The author was himself a veteran of the Fourth Panzer of the once mighty Wehrmacht Panzerwaffe. Some other tank divisions would also be presented. One of the most interesting parts of the book for me was the chapter 5. It covers the story of the 16th Panzer's last months inside the Kessel of Stalingrad told by division's operations officer Oberstleutnant i.G Hubert Menzel. I handled the same subject when writing about Count von Strachwitz's life and battles alongside the 16th Panzer. Last but not least the book would offer memoirs from the last battles of West Prussia and in particular of the siege of Danzig.

As a matter of fact the book is a collection of brief memoirs of the frontline veterans from various panzer units. These units are the 4th, 9th, 11th, 16th and 18th Panzers which fought alongside the Army Group Centre or South. There are altogether 14 chapters in the book, which follows the chronological order of events from the very start of the Operation Barbarossa in 1941 into a capitulation of Germany in May 1945. The book comes with six appendixes showing a Rank Table and Order of Battle for the presented panzer divisions. Sadly, maps in the book a rare and almost useless. Fortunately some exceptions are present! When dealing with battles of Stalingrad and West Prussia the handmade maps are quite fine. Pictures are highly interesting and their placement is chronologically sound. It's just that the quality of paper used in the book doesn't allow the pictures to be of high quality. Some dismal mistakes have been made in the captions when certain tank identifications have failed to be correct: for instance how on earth one could take PzKpfw IV as PzKpfw III or Russian T-26B as BT-5? Small mistakes, you might add. The point here is that in a book specialising on the tank warfare one expects not have such errors at all. There are lots of of names of places and people in the book, but no Index, Notes or Bibliography.

As mentioned earlier Schäufler covers the time span of the Eastern Front. That being said I have to add that he misses some six months when hopping from the late autumn of 1943 to the summer of 1944. Anyway, at the opening stages of the Operation Barbarossa Germans faced with the new Russian tanks T-34/76 and KV-1 as an unwelcome and unexpected surprise. Soon German tankers learned the inferiority of their principal fighting vehicle (PzKpfw III) against the new Russian models. This, in fact, caused Germans to loose their fighting spirits and demoralized them. It even produced a major crisis for the troops of the Eastern Front. It may have been the first one of a kind, but certainly, not the last one.

Russians fought the war like any German had never seen: often they defended their land fiercely and persistently, many times until the very end. The way Russians used deception and camouflage (Maskirovka) was efficient and masterly. All this made German Blitzkrieg time tables useless as they had not reached targeted A-A-line (Arkhangelsk - Astrakhan) including Moscow by the autumn 1941. As the autumn thaw (Rasputitsa) halted all movement the worn out Germans could only wait for the winter to make roads once more manoeuvrable. As the winter came it made roads and terrain once more passable. Although the Germans didn't have a clue of what kind of an experience the Russian winter would prove to be. Schäufler and the other veterans recollects the miseries of winter battles of 1941 - 1942 so vividly the reader almost can feel the frost, snow and the lonely vastness of the Russian landscape. Germans about to freeze to death in their summer uniforms had to somehow keep themselves alive and the weapons functioning. Besides, the Russians had broke through the German lines in early December 1941 just in front of Moscow and the German Army Group Centre was about to collapse. As a pinnacle of German miseries Schäufler memorizes his last moment escape from the hungry wolf pack hunting him for lunch in the vast desert of snow.

Victories of the next summer of 1942 were later wasted in Stalingrad. New harsh reality for Germans came through the stalemate situation and draw as a result of the battle of Kursk. It was the beginning of a long and hopeless retreat. In Kursk Schäufler, a platoon leader in Panzer-Nachrichten-Abteilung 79 of the 4th Panzer, served in the signals corps. His experiences have little in common with von Strachwitz's ones as a tanker in the first wave of attack. The last section of the book concentrates on the last 11 months of the war in the Eastern Front. The reader is taken to the besieged garrison of Courland and into the West Prussia where the remnants of the Army Group North and Centre are fighting for their life. The story is by now very one-sided: Germans have lost too much men and materiel to stop the Russian red steamroller. The only option for Germans is to try to buy some precious time for civilian refugees to escape Russian revenge through the ports of Danzig, Pillau and Hela. This is why, in the page of 280, Unteroffizier Robert Poensgen, a war correspondent with the 4th Panzer, states laconically: "Danzig had to die so that the hundreds of thousand in the Vistula lowlands could survive. The horrible fate of a German city!". The end is inevitable. When the defenders of Berlin had already capitulated, in the West Prussia fighting goes on while the Kriegmarine does its heroic act of rescuing German refugees and soldiers through the dangerous waters of the Baltic Sea.

One of the finest narratives in the book deals, quite naturally, with the tank warfare. Reader will see through the eyes of a gunner what happens inside a PzKpfw III as it gets a direct hit and is disabled and lying helpless just in front of the enemy bunker line. Equally interesting is to find out how to wage a tank war when the temperature is -54 C below zero. Even in the brutality of the WW II Eastern Front all isn’t just black or white. A German soldier assists a young Russian mother and her child risking his own life, if caught, in the hands of the German Military Police. Thankful local partisans issue the German with a code word. This lets him get unscratched through the partisan ambushes even far away from the village where he helped the young mother. A group of English officers are being liberated by the Russians from the POW camp somewhere in the West Prussia. It will not take long for Englishmen to sneak through the frontline back to German side and ask Wehrmacht for protection. Likewise numerous French POWs who had been working for the East or West Prussian farms or estates since 1940 ask Germans a permission to join refuge columns heading west via harbours of Danzig, Pillau and finally Hela.

By the spring of 1945 the Red Army had encircled Danzig. Among the defenders were the remnants

of the Panzer-Regiment 35 of the 4th Panzer. Married men, fathers and the only surviving sons are gathered together to form a 200 men strong detachment. It is named after its leader Hauptmann Küspert and given a marching order to be sent home for refit. They took off from Hela docks with 6000 others on the troop ship Goya on the 16th April 1945. Less than a day later a Soviet submarine had sunk Goya. Only 250 people on board survived including seven men of the Panzer-Regiment 35. Their leader did not make it.

One Jagdpanther crew in Preussisch-Stargard is in the middle of a fierce defensive fight against an overwhelming and charging Russian tank force. After successfully decimating a company of Soviet tanks, the crew suddenly, to their horror, notices a lonely enemy tank facing their vulnerable side armour. In a muddy terrain it takes time, the crew thinks too much time, to swing the heavy tank destroyer 90 degrees to gain a new firing position. Why isn't the Russian tank shooting at us? The crew looks through the prisms and just can't believe their eyes: the enemy tank is desperately, but in vain, trying to depress its cannon to shoot. The muddy terrain gives and takes. This time the Germans had their day by using the two last AP rounds left in the ammunition racks of their Jagdpanther.

Why it seems so hard to put together a decent study of a tank warfare? What I'm trying to say is that the actual content of a book has not always matched with the given title of it.This has been the case for various books of tank warfare I've read. Author may loose his touch from the given title and start writing something quite irrelevant, with basically nothing to do with tanks. Another tribe are the ones who exaggerates themselves out of business like Vasiliy Kryzov. It's not over yet, the author may also face the shortage of sources so bad he must find more than enough background information to fill in the gaps within the story. This is what, I believe, happened to Mr. Bagnodas with his biography of the Count von Strachwitz.

Panzer Warfare on the Eastern Front is a work with a variable content. Once it offers a poetry which does not seem to have any possible link to the topic of the book. The very last story of the book takes us to the Baltic Sea struggling with seagoing and elements. However, the book is a credible, verbal and very personal war history on the tactical level. It is no wonder the perspective is from the German side - I mean what would you expect to get when you have a collection of small 4-5 page vignettes of front line Landser's stories. In the cover of the book there is a fine picture of a Tiger I -tank. Oh no, don't expect to see or read about it any more inside the pages of the book. Too bad, the emphasis is on the foot soldier's experiences all the way along. That being said, the remaining coverage of the actual tank warfare is more than worth of reading.

What happened to the 16th Panzer and how it perished inside the Kessel of Stalingrad probably forms the most notable asset to the scholars and war history enthusiast that the book can offer. Hand made maps of 16th Panzer's last struggles just amplify the feeling. Here it is, this makes the book so hard to judge: it fails to complete its given mission, but at the same time, in few cases, it manages to raise high above the average. What if the title of the book would have been "Warfare on the Eastern Front"? I tell you, I would have given the book straight away five stars.

* *

"Alle sieben Sekunden stirbt in Russland ein deutschen Soldat. Stalingrad - Massengrab."In the background of this Russian propaganda broadcast there was a monotonous sound of a clock counting seconds like "tic-tac tic-tac". Actually this example of Russian propaganda must have been a chilling and devilish thing to hear, if not as effective as desired by the Russians. The morale of the individual German soldier hold fast. Why this message was on the air since 1942 onwards, what had happened?

The German Army, the Wehrmacht, had in the fall of 1941 failed to fulfil the mission given to it by the Führer, Adolf Hitler, himself. That was to force the Soviet Union to either capitulate or make it sue for armistice with favourable terms for the Germany through the conduct of Operation Barbarossa. The failure to capture Moscow with other key objectives and the successful Russian winter counterattack had unmasked the true nature of the Führer as a military leader. He was a gambler who had put everything on the single card and lost the game.

The Wehrmacht had in a year lost some million men from the ranks of the original forces starting the Operation Barbarossa. Yet the Führer was not satisfied with the results achieved so far. A new summer campaign to win the war was needed. Hitler was looking to the oil fields of the Caucasus and the armaments centre of Stalingrad. This mighty city not only had the name of the Soviet dictator but it was an important logistic hub alongside the river Volga. Thus in 1942 Germans tried to capture both the Caucasus and Stalingrad at the same time by splitting the original attack force in two and

Stalingrad factories. The northern pocket and last to surrender to Soviets.

steering the 6th Army towards Stalingrad. The Germans failed to make use of the captured Caucasus oil wells. They also failed to conquer Stalingrad. Although some 90 % of the city was in German hands, the gruelling house-to-house fighting, the "Rattenkrieg", utterly exhausted the Germans.

At the same time Army Group B, responsible for operations against Stalingrad had its flanks secured by the second rate troops from the smaller Axis allied countries like Romania, Hungary and Italy. The Russian version of the Blitzkrieg unleashed in November 1942 overrun the Axis allied forces on the both flanks of the 6th Army. Soon the advancing Russian tanks carrying tank desants (танковый десант i.e. infantry soldiers riding into a battle on tanks) reached Kalach-na-Donu. Soviet pincers had closed in, cut off and encircled the 6th Army, elements of the 4th Panzer Army with some Romanians, Italians, Croats and Russian Hiwis (Soviet volunteers fighting for the Germans) altogether some 300 000 men.

Soldiers inside the pocket - or Kessel - had to live through the ordeal beyond any imagination. The siege of Stalingrad lasted for more than two months (from the 23 November, 1942 to the 2 February, 1943). Casualty rates were horrifying: some 30 000 men, mostly severely wounded, were flown out by the Luftwaffe. Less than 6 000 out of some 90 000 surrendered in Stalingrad returned home after the war. The estimated KIA or perished as POW rate is thus around 265 000 men. Survivors of Stalingrad is a story of those who made it alive one way or the other.

A Soviet propaganda leaflet urging Germans to surrender

The book is in fact a fine collection of first-hand accounts in a form of vignettes. Some of them are quite brief whereas some are longer, vivid readings of the horrors inside the Kessel. Interestingly enough, while inside the Kessel Wehrmacht landsers as well as officers are forced to face the grim reality: the 6th Army is to be sacrificed in order to preserve Hitler's prestige. This forms the first cracks to the image of Hitler as a mythical and infallible military commander in the eyes of frontline soldiers. Later the cracks are to be imported among the German civilians as they finally hear what has happened to their loved ones on the banks of Volga. In their vignettes many "Kesselhunds" living inside "Our Duchy", as soldiers inside the Kessel called themselves, made no effort to hide their disillusionment and anger towards Göring and Hitler. Der Führer had become an acronym "GröFaZ - Größter Feldherr aller Zeiten“.

Stories told here are inevitably full of human misery, death and destruction covered with hopelessness, but also unbelievable luck, good will and comradeship. They are told by the perspective of an individual, at most on tactical level. But there are also many micro historical and interesting details to be found! Hans Krumfuss, a sergeant in the 71st Infantry, the "Kleeblatt" - Cloverleaf division, recalls:

"At the end of 1942 the Russians put on a great fireworks display, a glowing ring from north round to south, and a chain of fire on the other side of the Volga. Now we saw our ring of encirclement! What a waste of ammunition - but they had plenty."

Festung Stalingrad has fallen, for German POWs it's all about surviving the day...

It came as a surprise to me that there were even Swiss surgeons in the rear areas of Stalingrad. They belonged to the 4th Swiss Medical Mission on the Eastern Front. What really amazes me is the fact that Russian soldiers defected to German side almost all the way until the end of Kessel. Eberhard Pohl from the 44th Infantry eyewitnessed defectors as late as on the 21 January!

The vignettes are taken from the German veterans' magazines like Kameraden or Unsere 16, they can be extracts from the divisional histories or private letters to the editor of the book. Maps are in German but very useful indeed and the pictures are rarely seen, many from the private albums. No index or bibliography are present in the book, but notes are more than plentiful and give fine background information for a reader.

Sergeant Stiller of the 71st Infantry, made a last wish on the Red Square of Stalingrad to his comrade before he passed away on the 30 January, 1943.

"It's all up with us my dear Hans, do what you can. Should you ever make it back to Germany, don't forget us and tell everybody, how outrageously and senselessly they sacrificed a whole army just because certain senior officers of the German Army paid more heed to the orders of an Austrian senior private than lives of 100 000 men!"

* * * * *

Pictures:

Historix
Wikimedia Commons

Vasiliy Krysov oli harvinaisen onnekas Puna-armeijan panssarisotilas: hän taisteli Stalingradin, Kurskin ja Kievin kautta sodan loppuun ja jäi henkiin kertomaan kokemuksistaan. Hän aloitti uransa vaunujohtajana KV-1S panssarivaunussa, siirtyi rynnäkkötykkeihin SU-122 ja SU-85 patterinjohtajaksi, kunnes sodan lopussa taisteli T-34/85 vaunulla. Krysovin vaiheet koulutuksesta sodan kautta siviiliin jakautuvat kirjassa 15 lukuun, sitä havainnollistavat useat mainiot taktiset tilannekartat ja pieni kuvaliite. Hyvät viitteet ja hakemisto auttavat ja taustoittavat lukijaa.

Muistelmien teksti pääsee täyteen vauhtiin heti alussa: heinäkuussa 1942 Lipologovon kylän taistelussa lähellä Kalats na Donia Krysovin yksikkö sai Katjusha-rakettien pelästyttämiltä saksalaisilta ehjänä haltuunsa peräti 30 Panzer IV vaunua ja paljon muita panssariajoneuvoja. Jastrebenkan kylän taistelussa marras-joulukuussa 1943 Krysov väittää ampuneensa jopa kahdeksan Tiikeri-vaunua tuleen omalla SU-85 rynnäkkötykillään. Vastapuolella taisteli Waffen-SS:n 1. Panssaridivisioona Leibstandarte Adolf Hitler. Kirjan edetessä alkaa näkyä sitä vaivaava sisällöllinen ongelma: saksalaiset esitetään niin huonoina taistelijoina, että lukija saattaa alkaa miettiä, miten venäläisille ylipäätään syntyi tappioita? Sen lisäksi Tiikereitä esiintyy kirjan mukaan rintamalla hämmästyttävän runsain mitoin.

Heinäkuussa 1944 kertojan yksikkö hyökkäsi Bug-joen yli sen länsirannalle, naapurimaahan, niin kuin Krysov sitä kuvailee. Näin hän ei kyseenalaista Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa vahvistettua laitonta Puolan itärajan siirtoa lännemmäksi. Joen ylityksestä syntyneissä taisteluissa Krysovin patteri, määrävahvuudeltaan viisi SU-85 rynnäkkötykkiä, tuhosi Waffen-SS:n 5. Panssaridivisioona Wikingin panssarivaunuja. Tuhotut vaunut olivat jälleen kerran Tiikereitä. Kirjan mukaan Tiikerit tuhottiin etupanssarit läpäisseillä laukauksilla. Käytettyä ampumaetäisyyttä kirjassa ei mainita. Toisen kerran Krysov johti puolalaisen Stulnon kylän taistelussa kahta SU-85 rynnäkkötykkiä ja niitä tukeneita konepistoolimiehiä. Hän väittää joukkoineen tuhonneensa kokonaisen saksalaisten motorisoidun jalkaväkirykmentin.

Millä nimellä kutsua vastustajaa? Siinä on ollut Krysoville tehtävää kerrakseen. Hän on rintamalla Stalingradista Königsbergiin. Sinä aikana hän kertoo taistelleensa saksalaisia, fritzejä, natseja ja fasisteja vastaan. Kirjassa ei ole ainoatakaan mainintaa siitä, että hän olisi kohdannut Stalingradin taisteluissa italialaisia joukkoja. Donin aroilla loppuvuonna 1942 koetun katastrofin jälkeen italialaiset vedettiin lopullisesti pois itärintamalta. Miksi sitten Krysov mainitsee taistelleensa myös fasisteja vastaan sodan viimeisten vuosien aikana? Fasistithan olivat Italiassa vaikuttaneen vasemmistolaisen poliittisen suuntauksen edustajia. Ja miksi hän yleistää kaikki saksalaiset vastustajansa useassa kohtaa natseiksi? Eikö se ole yhtä kohtuutonta, kuin nimittää kaikkia Puna-armeijassa palvelleita kommunisteiksi tai kaikkia italialaisia 8. Armeijan sotilaita fasisteiksi? Kirjailijan epäloogisuus selittyy Stalinin poliittisella päätöksellä. Neuvostoliiton propagandassa Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen ja Italian fasistisen liikkeen radikaali, kuitenkin bolsevikkien kanssa kilpaileva vasemmistolaisuus oli tärkeätä salata tai ainakin häivyttää mahdollisuuksien mukaan epämääräisten termien taakse. Siksi Krysov kirjassaan surutta niputtaa natsit, fasistit ja saksalaiset tarkoittamaan yhtä ja samaa vihollista: saksalaisia.

Kirjan vahvuus on sen hetkittäisessä rehellisyydessä. Silloin se kertoo karusta rintamasotilaan elämästä ja tulee kuvailleeksi useita Puna-armeijan vastenmielisiä käytäntöjä. Sotaretkivaimot olivat yksi niistä. Komppanianpäälliköistä ylöspäin upseeristolla oli tapana pitää nk. sotaretkivaimoja, eli yksikössä palvelevia naisia rakastajattarinaan. Sotaretkivaimoja kutsuttiin lyhenteellä PPzh. Kyseessä oli venäjän kielen sanaleikki, jolla haettiin koomista yhtäläisyyttä PPSh -konepistoolin nimeen. Teoksesta ilmenee selvästi kuinka ylemmät upseerit kohtelivat alaisiaan huonosti. Heitä kiinnosti pääasiassa vain oma urakehitys, ei niinkään yksikkönsä sotilaiden hyvinvointi - siksi suuristakaan miestappioista ei piitattu kunniamerkkejä tai ylennyksiä haettaessa.

Krysov summaa kirjassaan tuhonneensa lähes kaksikymmentä ja vaurioittaneensa kahtatoista panssarivaunua. Tuhotuista kahdeksan mainitaan olleen Tiikereitä ja yhden Pantteri. Tiikereiden lukumäärä vaikuttaa epäloogiselta ja heikentää kirjan uskottavuutta. Erään kerran Krysov soimaa puolalaisia siviilejä, jotka olivat vandalisoineet ja hajottaneet kaatuneiden puna-armeijalaisten hautamuistomerkkejä. Toisaalta hän väittää saksalaisten siviilien turhan takia pelänneen ja paenneen länteen etenevää Puna-armeijaa, vain fasistien propagandan pettäminä.

Puutteistaan huolimatta Krysovin muistelmat antaa läntiselle lukijalle mahdollisuuden nähdä Puna-armeijan sielunmaisemaan, sen panssarijoukkojen taisteluihin ja varsinkin kertojan värikkääseen tapaan tuoda kaikki tämä esille.

Krysov, Vasiliy: Panzer Destroyer - Memoirs of a Red Army Tank Commander, englanniksi kääntänyt Vladimir Kroupnik, Pen & Sword, Barnsley 2010, 205 sivua.

Krysovin käyttämistä vaunutyypeistä

Neuvostoliitossa 1930-luvulla suunniteltujen tai lisenssillä valmistettujen taisteluvaunujen puutteet olivat tulleet esille viimeistään Talvisodan taisteluissa. Siksi Puna-armeijan pääesikunta oli käynnistänyt laajan modernisointiohjelman, jolla pyrittiin saamaan uusia taisteluvälineitä varsinkin panssarijoukoille ja ilmavoimille.

Modernisointiohjelma toi panssarijoukoille kaksi sen kaipaamaa uutta, hyvin aikaansa edellä olevaa taisteluvaunutyyppiä (KV-1 ja T-34/76). Palvelukseen tulevat vaunut jaettiin uuden taktisen järjestelmän mukaisesti keskiraskaisiin ja raskaisiin vaunuihin.

KV-1S "Klimi"

KV-1S
Wikimedia Commons

Uusista vaunuista rintamalle ehti ensimmäisenä KV-1 eli Klimenti Voroshilov. Leningradin Kirovin tehtaan pääsuunnittelija S Kotin päätyi Espanjan sisällissodan kokemusten pohjalta yksitorniseen, mutta hyvin aseistettuun ja panssaroituun konstruktioon. Uuden vaunun päätehtäväksi määriteltiin jalkaväen tukeminen. Kaksi valmiiksi saatua esisarjan vaunua lähetettiin joulukuussa 1939 Karjalan kannakselle testeihin ja kokeiltavaksi taistelussa. Tulokset olivat hyvin rohkaisevia ja vaunutyyppi päätettiin ottaa heti sarjavalmistukseen. Ensimmäiset KV-1 vaunut olivat ajan mittapuun mukaan raskaasti aseistettuja ja panssaroituja. KV-1:n pääaseena oli 76,2 mm ZiS-5 kanuuna. Panssarointi oli vahvimmillaan 75 mm. Vaunun paino vaihteli 42 - 48 tonnin välillä alamallista riippuen, joten konstruktion ohjauslaitteet ja voimansiirto olivat kovilla.

Kesällä 1941 KV-1 oli suojan ja tulivoiman suhteen ylivoimainen saksalaisten kaikkia vaunuja vastaan. Sen heikkoudeksi havaittiin huono liikkuvuus, tekninen epävarmuus ja huono tähystysoptiikka vaunun sisältä taistelukentälle. KV-1 oli miehistöluukut suljettuna käytännössä sokea. Kehitysmallien myötä vaunun paino ja telapaine olivat nousseet liian korkeiksi liikkuvaan sodankäyntiin. Siksi vuonna 1942 kehitettiin kevennetty ja teknisesti parannettu versio KV-1S, jossa "S" oli lyhenne venäjän kielen sanasta skorostnyi, nopea. Uudessa versiossa suojasta oli tingitty liikkuvuuden parantamiseksi. KV-1S varustettiin uudelleen suunnitellulla tornilla. Merkittävä parannus oli vaunujohtajan lisääminen miehistöön. Näin vaunussa oli johtaja, joka pystyi keskittymään taistelukentän havainnointiin omasta komentotornistaan. Neuvostoliitto otti näin oppia saksalaisten toimivasta panssarimiehistödoktriinista ja -tekniikasta. Huolimatta parantuneesta taistelutehosta, KV-1S vaunuja valmistettiin vuoden aikana vain 1370 kappaletta. Seuraavana vuonna saksalaisten uudet Tiikerit ja Pantterit tekivät kertaheitolla KV-1 vaunuista ja niiden pääaseesta vanhanaikaisia ja niiden seuraajaksi suunniteltiin KV-85 vaunut.

Ensimmäiset valmistuneet KV-1S mallit ehtivät mukaan Stalingradin taisteluihin, joissa Krysovkin sai tulikasteensa.

KV-1S tekniset tiedot:

Paino 42,5 tonnia
Miehistö 5
Moottori V-2K-s, nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 600 hv / 2000 rpm
Tehopaino 12,9 hv / tonni
Huippunopeus 42 km/h
Toimintamatka 250 km
Telapaine 0,72 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus sauvajousitus
Vaihteet eteen / taakse 5 / 1
Pääase 76,2 mm ZiS-5 / 41,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 92 mm
Panssarointi 82-30 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

T-34/85 "Pitkäputkisotka"

Harkovan veturitehtaalla vuonna 1940 suunniteltu ja valmistettu T-34 nousi Neuvostoliiton panssarivaunuteollisuuden lippulaivaksi. Itse asiassa kaikki Neuvostoliiton kaatumiseensa saakka valmistamat keskiraskaat taisteluvaunutyypit perustuivat T-34:n moottorin ja muun tekniikan jatkokehitelmiin. Ensimmäinen venäläinen taistelupanssarivaunu, jossa ei enää vaikuta T-34:n perintö, on 2010-luvulla suunniteltu T-14 Armata.

T-34/76 -vaunussa yhdistyivät uudet, erittäin modernit ja aikaansa edellä olleet tekniset ratkaisut. Panssaroinnin toteutus oli jotain aivan uutta: vaikka panssarin paksuus oli vain 45 mm, se oli kallistettu 30 asteen kulmaan. Ratkaisu teki panssarilevystä iskuammusta vastaan kolme kertaa vahvempaa kuin oli ollut perinteinen 90 asteen kulmaan asetettu 45 mm:n levy.

Tehokas dieselmoottori yhdistettynä Christie-rakenteen jousitukseen teki vaunusta nopean ja maastokelpoisen. T-34 oli rakenteeltaan yksinkertainen ja kestävä, sen leveät telat auttoivat pääsemään soiden ja hankien yli. Pääaseena T-34/76 -vaunussa käytettiin 76,2 mm F-34 kanuunaa, jonka putken kaliiperipituus oli 41,5. Vaunua oli vaikea johtaa, koska siinä oli vähäiset ja kehnot tähystysoptiikat. Vaununjohtaja oli samalla myös ampuja. Mielenkiintoista kyllä, KV-1:n tornissa vaunujohtajana toimi lataaja. Kaikissa vaunuissa ei ollut radiota tai edes vaunupuhelinta. Näin myös osastojen johtaminen oli käytännössä mahdotonta. Aikansa modernein vaunu oli näiltä osin 1930-luvun alussa suunniteltujen edeltäjiensä T-26:n ja BT-7:n tasolla.

Kuten KV-1, myös T-34/76 oli saksalaisille epämieluisa yllätys sen ilmestyttyä kesän 1941 itärintaman taisteluihin. Uudet Puna-armeijan taisteluvaunut aiheuttivat saksalaisille tarpeen kehittää paremmin aseistettuja ja panssaroituja malleja korvaamaan PzKpfw III ja IV. Kesällä 1943 saksalaisten panssarikriisinä tunnettu puute tasaveroisista taisteluvaunuista saatiin korjattua kun Tiikerit ja Pantterit saapuivat suuremmissa määrin itärintamalle. Jo vuotta aikaisemmin rintamalle palveluskäyttöön saatu Pak 40, eli 75 mm pst-tykki ja sen vaunukanuunamuunnos 7,5 cm KwK 40 L/43 laskivat T-34/76-vaunun taisteluarvoa, mutta Pantterin tulo rintamalle teki siitä kerralla vanhentuneen.

Puna-armeija aloitti kiireisen kehitystyön T-34/76:n seuraajan saamiseksi palveluskäyttöön. Ennen paremmin panssaroitua ja aseistettua T-34/85 vaunua, eli suomalaisittain "Pitkäputkisotkaa", rintamajoukoille kehitettiin väliaikaisratkaisuna SU-85 panssarintuhooja. Se oli T-34:n alustalle rakennettu torniton rynnäkkötykki, johon oli asennettu 85 mm ilmatorjuntatykki M1939 (52-K).

Kun T-34/85 saapui rintamalle keväällä 1944, sen edeltäjää vaivanneet epäkohdat oli pääosin saatu korjattua: uuden panssarin miehistöön oli lisätty vaununjohtaja, jolla oli oma torniluukku tähystyslaitteineen. Kaikissa vaunuissa oli radiot ja vaunupuhelimet. Silti uusi T-34/85 ei täysin poistanut Puna-armeijan tarvetta saada pääase, jossa olisi riittävä läpäisykyky. Syynä tähän oli 85 mm ZiS-S-53 tykin ja sen ammustarvikkeiden puutteet taistelussa uusia saksalaisia vaunuja vastaan: tykin läpäisy riitti Tiikerin tuhoamiseen vain edullisesta kulmasta, Pantterin etupanssaria peruspanssariammus BR-365 ei pystynyt läpäisemään.

Ilmeisistä puutteistaan huolimatta T-34/85 pysyi tuotannossa Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa pitkälle sodan jälkeen. Vaunuun kehitettiin kaksi modernisointiohjelmaa 1960-luvulla. Suurin osa sodanjälkeen tuotetuista vaunuista meni vientiin mm. Kuubaan, eri Afrikan ja Aasian sosialistisille maille ja Lähi-itään. Kun vaunun alusta suunniteltiin uudestaan, syntyi T-44. Vaunun tornin vaihduttua suuremmaksi, siihen saatiin asennettua 100 mm D-10T kanuuna. Näin syntyi uusi taisteluvaunuperhe T-54 ja T-55. Vaunuista tuli eri alamalleineen Neuvostoliiton vientivaltti useiksi vuosikymmeniksi ja maailman tuotetuin panssarivaunumalli. Eri arvioiden mukaan T-54 / T-55 vaunuja on valmistettu 80 – 100 000 kappaletta.

T-34/85 tekniset tiedot:

Paino 32 tonnia
Miehistö5
Moottori V-2, nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 500 hv / 1900 rpm
Tehopaino 15,8 hv / tonni
Huippunopeus 55 km/h
Toimintamatka 300 km
Telapaine 0,85 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus kierrejouset jokaisessa telapyörässä
Vaihteet eteen / taakseensin 4 / 1, viimeisissä 5 / 1
Pääase 85 mm ZiS-S-53 / 51,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 111 mm
Panssarointi 70-22 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

SU-122

SU-122 Kubinkassa
Wikimedia Commons

Neuvostoliiton teollisuus pystyi toisen maailmansodan aikana suunnittelemaan ja valmistamaan monipuolisen valikoiman taisteluvälineitä maan panssarijoukkojen käyttöön. Tästä eräänä osoituksena on T-34:n alustalle kehitetty rynnäkkötykki SU-122. Sen valmistus alkoi syksyllä 1942 ja seuraavan vuoden tammikuussa vaunu saapui rintamajoukoille.

SU-122:n aseistus, 122 mm haupitsi M-30, putken pituus 22,7 kaliiperia, kertoi vaunun käyttötarkoituksesta: sen tehtävä oli tukea panssariyhtymien hyökkäyksiä suoralla ja epäsuoralla tulella.

Krysov mainitsee Kurskin taistelussa SU-122-rynnäkkötykeillä tuhotun Tiikereitä. Haupitsille kehitettiin tehottomaksi osoittautunut panssariläpäisyammus. Sirpaleampumatarvike ei ollut omiaan panssarinläpäisyyn, mutta teoriassa 122 mm ammuksen kineettinen energia on voinut olla riittävä vaurioittamaan Tiikerin tornia tai jopa irrottamaan sen vaunun rungosta.

SU-85

SU-85
Wikimedia Commons

Puna-armeijan panssarijoukot joutuivat odottamaan uuden T-34/85 vaunun saamista palvelukseen vuoden 1944 kevääseen. Jotta sitä ennen pystyttäisiin taistelemaan saksalaisten Kurskissa käyttämiä uusia vaunuja vastaan, oli kehitettävä väliaikaisratkaisu. Koeteltuun T-34:n runkoon asennettiin kiinteään torniin tulevan T-34/85 vaunun alkusarjassa käytettävä 85 mm D-5T kanuuna. Vaunulle annettu tehtävä oli kunnianhimoinen: sen oli määrä taistella saksalaisten Tiikeri ja Pantteri vaunuja vastaan.

SU-85 rynnäkkötykki, tai niin kuin venäläiset sitä kutsuivat Istrebitelj - (panssarin)hävittäjä, osallistui ensimmäisen kerran taisteluun Dneprin ylimenossa syyskuussa 1943. Saatu taistelukokemus osoitti, että vaunun kanuuna ei ollut riittävän vahva taistelemaan määriteltyjä maaleja vastaan.

SU-85:n tuotannosta luovuttiin T-34/85 vaunun massavalmistuksen alettua. Uudeksi rynnäkkötykiksi valittiin 100 mm laivastokanuunalla varustettu SU-100. Sen pääaseen tuotannossa sattuneiden viivästysten johdosta joitakin alkusarjan vaunuja jouduttiin aseistamaan vanhalla 85 mm kanuunalla. Nämä vaunut tunnetaan nimellä SU-85M.

Vasiliy Krysov, the Panzer Destroyer, was an extremely lucky Red Army soldier to survive the war to tell his story in this book. He started the fighting at Stalingrad, soldiered on through the massive tank battle of Kursk, crossed the mighty river of Dnepr to liberate Kiev and finally ended up his war capturing Königsberg, present time city of Kaliningrad in the former East Prussia. His first assignment was to be the leader of a KV-1S tank. Not before long he changed over to the assault guns. There he was to become a platoon and soon a battery leader having as a tool of war SU-122 self-propelled howitzer and later SU-85 tank destroyer. Krysov ended up the fighting commanding the best battle tank Russians could offer: the T-34/85. There are 15 chapters in his memoirs leading the reader from the initial tank training boot camp to the fighting and post war officer training school in Leningrad. The reader is pleased to use fine tactical maps, Index and helpful Notes to amplify the experience. Although there are just few pictures available in the book, they give an interesting and rarely in the West seen insight to the world of Soviet tankers.

Panzer Destroyer opens up the game with no modesty. On the 29 the of July 1942 there was a battle of Lipologovo taking place in a village near Kalats na Don. Krysov claims the Soviets captured there thirty Panzer IV -tanks and other armoured vehicles intact while Germans, horrified by Katjusha rocket launchers, fled the battlefield.

It gets even better as he describes the battle of Jastrebenka village near Kiev in November - December 1943: he claims he destroyed as many as eight Tiger I -tanks with his own SU-85 self-propelled gun. The opposing troops were no less than the elements of 1st Waffen-SS Panzer Division Leibstandarte Adolf Hitler. It becomes clear what is the main issue of this book - it is exaggeration, we may even say hyperbole. In the book Germans are presented as an incompetent and weak combatant. One may wonder why and by whom there were any casualties on the Soviet side at all. Krysov says he once saw an entire German infantry company equipped with submachine guns. That's not very likely to be true. It was customary for Germans to have Kar98k rifle as a standard weapon for infantry soldier, submachine guns were reserved for squad leaders or other officers. What really may amaze the reader is the number of Tiger I –tanks Krysov claims to have seen or destroyed on the battlefield. Where did all these Tigers come? Since Tigers were a scare resource deployed only with small numbers to the elite Waffen-SS troops and the Gross Deutschland elite Wehrmacht division.

On July 1944 Krysov, with his unit, crossed the river Bug into a "neighbouring country" as he labels the territory of the East-Poland. Thus he actually approves and confirms the notorious Molotov-Ribbentrop -pact and the partition of Poland between the Nazi-Germany and Soviet Union. Battles fought alongside the crossing gave Krysov more fame, at least he thinks so. He claims his battery of five SU-85 self-propelled guns destroyed uncounted numbers of Tigers of the 5th Waffen-SS Panzer division Wiking by penetrating Tigers through the frontal armour with their 85 mm D-5T cannons. Near the Polish village of Stulno Krysov and another SU-85 backed up with some submachine gunners destroyed a whole German motorized infantry regiment.

How to call the enemy, that's the question for Krysov! He fought from Stalingrad to Königsberg, it was a long and hard way to go. Through the time - until the very end - he confronted, according to his statement, Germans, Fritzes, Nazis and Fascists. He does not mention having any battles against Italians. So we can count out Fascist forces, especially when Italy withdrew from the Eastern front after the disaster of Don late 1942. Why does Krysov claim to have a fight against fascists when there was no such opponent around? Fascists were Italians who wanted to build corporate state according their view of socialism. Fascists were not the Nazi-German Wehrmacht forces you might think. Why all this controversy? The answer is quite simple: Stalin wanted to fade out any logical links between the two rivalling forms of socialism, which were the Soviet International communism and German National socialism. It was imperative for the Soviets to obscure the reality of the struggle of two similar ideologies by labelling Germans as Fascist or Fritzis (the latter was a non-political, more like a nation based definition). Unfortunately comrade Stalin was more than successful in his mission to misinform, since even the modern day media in the western world can not make a clear distinction between the two. So even today we have to read news where reporters do not have any clue of realism or they are constantly abusing political terms. To make it simple: Nazis, Fascist and Communists were all the same leftist lot! It was only a matter of details which made the difference between them, like the question: are you for nationalism or internationalism?

The strength of the book can be found in its occasionally presented honesty. For instance, Krysov openly describes one of the dubious practices of the Red Army, that is to say the PPzh front wives. The name is a reference and Russian language wordplay to the famous PPSh -machine gun. Again, in this book it is easy to see how the Red Army officers or Stavka did not have much sympathy at all for their subordinates. On one particular occasion, near Königsberg, Krysov had to roast some loaves of bread in a frying pan using engine oil as a substitute for frying fat.

Krysov claims he destroyed 19 tanks and set on fire 12 ones. Of those, he says, eight were Tigers and one a Panther. He was never decorated nor mentioned by the Red Army. It seems his story contains a strong element of personal bias. For instance he can’t understand why German civilians fled to the West as the advancing Red Army was approaching their homes. Krysov concludes the German civilians were merely betrayed by the Fascist propaganda to flee. After all this being said the memoirs of Vasiliy Krysov give an interesting and vividly told insight to the everyday life and fighting of the Red Army tankers.

Kryzov, Vasiliy: Panzer Destroyer - Memoirs of a Red Army Tank Commander, English translation by Vladimir Kroupnik, Pen & Sword, Barnsley 2010, 205 pages.

About the armoured fighting vehicles used by Vasiliy Krysov

Soviets had in the early 1930s started their tank mass production by either buying licences (T-26) or simply copying foreign models (T-28, T-35, BT-tanks). The Spanish civil war, Hahin-Gol skirmishes against the Japanese tanks and the Russo-Finnish Winter war had clearly shown the need for a new generation of tanks.

The rise of Nazi-Germany made the modernization programme a priority for the Soviet Union. Thus a new range of airplanes and AFVs were introduced at the opening stages of the Second World War. The Soviet tank core received two battle tanks, KV-1 and T-34/76, which were to play key roles in the battles ahead. The latter one would prove to have a huge and profound impact on the tank design and the history of armoured warfare.

KV-1S

KV-1S
Wikimedia Commons

The first of the new tanks to reach the front line service was KV-1 also known as Klimenti Voroshilov. The name of the KV-1 was carefully chosen. The father-in-law of the chief designer of the tank, S. Kotin, was no one else than the Marshall of the Soviet Union Klimenti Voroshilov. He was then the People’s Commissar for Defence of the Soviet Union and close aide to Stalin himself.

S. Kotin saw it clearly how the single turreted prototype of KV-1 was far superior to the two or more turreted vehicles. To verify his testing results KV-1 was sent in December 1939 to the Russo-Finnish War. While in the Karelian Isthmus the new tank was designated to infantry close support role. The positive demonstration of ruggedness and combat survivability led to the decision to start mass production of KV-1 in December 1939. The KV-1 shared some components with T-34. Both tanks had the same engines and later on same main gun, the 76,2 mm F-34 (for the KV-1 the gun was named ZiS-5). As the KV-1 was more than 10 tonnes heavier than T-34, it was natural that speed, off road manoeuvrability and ground pressure values of the KV-1 were inferior. The mechanical reliability of the tank was dismal; especially this was true with the powertrain of the tank. However, the KV-1 was heavily armed and armoured. It proved to be a formidable opponent on the battlefield.

Germans had no tank to put up against the KV-1 in the summer of 1941. The only effective way to kill a KV-1 was to either call Junkers Ju-87 Stukas in or try shoot it with 8,8 cm FlaK 18 Anti-Aircraft cannon. On the other side KV-1 had poor cross-country manoeuvrability, mechanical defects and almost non-existing optics to observe the battlefield. In fact if the hatches were closed, the KV-1 was virtually blind. To make things worse the crew layout was poorly-designed: the vehicle commander was at the same time employed as the gun-loader and he did not have his own hatch or cupola to monitor the battlefield. There was an obvious need for upgrade.

To fix the well known defects of the KV-1 a new version came out of production lines in August 1942. The new design was called KV-1S, suffix S stood for skorostnoi– speedy. KV-1S was much lighter due to thinned armour: protection had been traded for mobility. Improved powertrain and overhead armoured cupola for the tank commander to observe the battlefield were among the upgrades. The turret had been totally redesigned. While it was smaller it housed a dedicated tank commander as the fifth crew member. This is how the Soviets learned to follow the German crew layout which had proved to be superior. Despite the upgrades KV-1S was manufactured only for the period of one year. After 1370 units were completed the arrival of new heavy German Tiger and especially Panther tanks made KV-1S obsolete. To meet the new opponents the Soviets composed an interim model of KV-85 while waiting for their own ‘heavies’ like IS-2.

The KV-1S tanks rolled out of production lines just in time to take part of the battle of Stalingrad. In fact, Krysov had his tank from the Stalingrad Tractor Factory overhaul line to have his baptism of fire.

KV-1S technical data

Weight: 42,5 ton
Crew: 5 (commander, gunner, loader, driver, co-driver)
Engine: V-2K-s, four-stroke V-12 diesel, liquid cooling
Max horsepower: 600 hp / 2000 rpm
Power to weight ratio: 12,9 hp / ton
Top speed: 42 km/h
Range: 250 km
Ground pressure: 0,72 kp/cm2
Steering system: clutch-brake
Suspension system: Torsion bar
Gearbox: forward / reverse 5 / 1
Armour thickness: 82-30 mm
Communication: radio and intercom
Main gun: 76,2 mm ZiS-5 / 41,5 calibre

Penetrating performance of the standard armour-piercing round against steel armour at 90 degree angle from 500 metres: 92 mm

T-34/85

The real flagship and legacy maker of the Soviet tank industry saw its birth in the summer of 1939 as the upgraded prototype of A-34 emerged. This version would later be known as the T-34/76 medium tank. Actually the hole range of Soviet medium and later main battle tanks (MBT) were related to T-34/76 basic design and engine. For instance T-72 MBT used the same basic engine layout, only to be upgraded and improved by many ways and fitted with a turbocharger. The first Russian MBT with no connection to the T-34/76 is T-14 Armata.

It is extraordinary for a tank to get such a fame that the T-34 range achieved. But this time Russians had developed something that the world had never seen before: a successful combination of highly advanced technical solutions. The tank was well ahead of its time and later a model for other foreign combat vehicles to come. Perhaps the best known example of this is the mighty German PzKpfw V Panther. The armour of T-34/76 was a result of a huge innovation to use highly-sloped steel plates at the angle of 30 degrees. While the frontal armour was only 45 mm thick, it offered up to three times better protection against an AP-shell than normal 45 mm steel plate at 90 degrees.

Another big innovation was the use of a brand new V-2 diesel engine. This would increase the operational range. Which, in turn, would be exploited by the use of Christie type suspension with wide tracks. The combination enabled T-34/76 to run through swamps or high snow like no other tank. The new T-34/76 tank was simple by design and very robust. It had as its main weapon the 76,2 mm F-34 cannon, which in fact was a loan from KV-1 design. The long barrelled cannon proved to be superior against any opposing tank until late 1942 as the Tiger I came to front line service.

Naturally there were downsides offsetting the battlefield superiority of the T-34/76: the tank was hard to command. Optics were of poor quality and there weren't enough of them. The commander of the tank had to work as a gunner at the same time. Interestingly enough, inside the turret of KV-1 it was the loader who had to be also the commander of the tank. Only a small number of T-34/76s were equipped with radios or intercom. This, of course, made it impossible to command a tank unit during the battle. In this respect the most advanced tank of its time was no better than its predecessors from the early 1930s, namely the T-26 and BT-7.

During the summer of 1941 it was astonishing that Germans had no idea that they would soon meet new Russian tank designs like T-34/76 or KV-1. What a nasty surprise T-34/76 must have been for German tankers who in disbelief saw how their PzKpfw III and IV tanks could practically do nothing against the enemy tank. This obviously led Germans hurriedly to build something to match the new threat. The interim solution was the introduction of 7,5 cm Pak 40 anti-tank cannon and its tank cannon version of 7,5 cm KwK 40 L/43. New German cannons reduced the battle worthiness of T-34/76 and balanced the situation for Germans. It was, however, the introduction of German heavy Tiger I and medium Panther V tanks that made T-34/76 obsolete.

It was the turn of the Red Army to find a countermeasure against the new menace. The improved T-34/85 design was not yet ready for mass production. As a stopgap solution Russians introduced a new tank hunter SU-85. It combined a battle worthy chassis and hull of T-34/76 but had bigger and more potent 85 mm anti-aircraft cannon in a fixed superstructure. This cannon was to be the new main weapon of the T-34/85.

As the new T-34/85 got to the front lines in spring of 1944, it was a design with many improvements over the older version. The most important one, besides the stronger cannon, was the introduction of a dedicated tank commander operating with better prisms in his own cupola. Now all T-34/85s were fitted with radios and intercoms. The monstrous four speed gearbox had been changed to new five speed one for the joy of every T-34/85 driver. The new medium tank didn't altogether solve the very basic problem Russians still had: they did not possess a cannon with adequate penetrating power against German late-war tanks like Tigers and Panthers. ZiS-S-53 cannon, the main weapon of T-34/85, and its principal AP-shell BR-365 could destroy a Tiger only when shot from the very favourable position and worse to come: BR-365 couldn't penetrate the frontal armour of a Panther at all.

Despite its obvious limitations T-34/85 was mass produced well into the late 1950s. In fact Soviets released two upgrading programs for the tank in the 1960s. Most post war T-34/85 tanks were exported into the Third World countries and Middle East. As the Soviets attempted to improve their tank inventory, the hull of the T-34/85 was redesigned which gave birth to T-44. This proved to be an unsatisfactory model since it still carried the old 85 mm ZiS-S-53 cannon and was mechanically unreliable. When the turret was redesigned and enlarged to house a 100 mm D-10T naval cannon, a new highly successful family of tanks was born: T-54 and T-55. The production of T-54 started in the late 1940s and its further improved successor T-55 turned out to be a real export hit and universal tank soldiering on all around the world. It is estimated that some 80 - 100 000 pieces were produced. What a legacy for the T-34/76 tank indeed!

T-34/85 technical data

Weight: 32 ton
Crew: 5
Engine: V-2, four-stroke V-12 diesel, liquid cooling
Max horsepower: 500 hp / 1900 rpm
Power to weight ratio: 15,8 hp / ton
Top speed: 55 km/h
Range: 300 km
Ground pressure: 0,85 kp/cm2
Steering system: clutch-brake
Suspension system: Christie
Gearbox: early forward / reverse 4 / 1, late forward / reverse 5 / 1
Armour thickness: 70-22 mm
Communication: radio and intercom
Main gun: 85 mm ZiS-S-53 / 51,5 calibre

Penetrating performance of the standard armour-piercing round against steel armour at 90 degree angle from 500 metres: 111 mm

SU-122

SU-122 in Kubinka
Wikimedia commons

The Soviet heavy industry managed to design and produce in the Word War II a wide range of armoured fighting vehicles for special roles. One of the AFVs used by Krysov, the SU-122 medium self-propelled howitzer, was a sound example of this. The SU-122 had a five-man crew in an armoured casemate with limited traverse on a chassis of the T-34/76 tank. The production started by the fall of 1942 and it came to frontline service by the beginning of 1943.

The armament of SU-122, 122 mm Howitzer M-30 barrel length just 22,7 calibre, gave a hint of its designated role on the battlefield. It was to support tank units on the offensive with direct and indirect fire. One additional mission, which, however, proved to be quite unsuccessful, was to fight against enemy tanks. Krysov boasts to have killed Tigers in the battle of Kursk with his SU-122. There was indeed an anti-tank round available for M-30 howitzer, but it had no real armour penetrating power. So it seems more likely that if there were Tigers destroyed by the fire of SU-122s then the most probable cause would have been the kinetic energy of the HE, or High Explosive, round. It could have severely damaged the turret of the Tiger or even torn it away from the hull. Anyway, the Soviets quickly replaced SU-122s with more potent models based on the chassis of the KV-1.

SU-85

SU-85
Wikimedia Commons

As the Soviet tank core was obligated to wait for the new medium T-34/85 tank until the spring of 1944, a stopgap solutions were pressed into service. One of these was the SU-85. It was fielded to operate in a strictly dedicated anti-tank role. The given role was more than ambitious: the SU-85 was to fight up against Tigers and Panthers to protect the less well-armed T-34/76 tanks still widely in use.

SU-85 tank destroyer, or Istrebitelj as the Soviets called it, had its baptism of fire by the September of 1943 when The Red Army was crossing the river Dnepr. The annoying battle experience was that even the 85 mm cannon didn't have adequate penetrating power to fight on equal basis against new German tanks.

By the summer of 1944 the T-34/85 had become widely available and the production of four man SU-85 was cancelled. To improve the anti-tank hitting performance, the rugged chassis of SU-85 was fitted with an 100 mm D-10S naval gun. The subsequent tank killer was designated the SU-100. Due to production problems of the 100 mm guns, some early SU-100s had to arm with old 85 mm guns. These variants are known as the SU-85M.

Käsittelen tekstissäni tällä kertaa esseetä The Fate of Empires and Search for Survival. Sen on kirjoittanut englantilainen ammattisotilas, hallinnon virkamies, kirjailija ja luennoitsija Sir John Glubb. Essee kuvailee historiallisten esimerkkien valossa eri imperiumien elinkaaria ja varsinkin niiden hiipumisen ja tuhoutumisen syitä. Glubb esittää myös meille suomalaisille ajankohtaisen kysymyksen: voiko imperiumien kohtaloita selittäviä ilmiöitä soveltaa myös pienenpiin valtioihin ja kulttuureihin?

Johdannoksi

Sir John Bagot Glubb, myös Glubb Pashana tunnettu, syntyi Englannissa 1897. Matkat, opiskelu ulkomailla ja tutustuminen erilaisiin kulttuureihin ja työskentely niissä vaikuttivat oleellisesti Glubbin elämään ja hänen kirjalliseen tuotantoonsa.

Hän opiskeli Cheltenham Collegessa ja Royal Military Academyssä Woolwichissä. Isänsä esimerkkiä seuraten Glubb liittyi Kuninkaallisiin Pioneereihin 1915 ja palveli ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla Ranskassa ja Belgiassa. Hän haavoittui kolme kertaa ja sai ansioistaan Sotilasristin (Military Cross). Sodan jälkeen Glubb palveli upseerina Englannin Irakin joukoissa, Irakin ja Transjordanian siviilihallinnossa ja kuuluisan Jordanian Arabilegioonan komentajana. Eläkkeelle jäätyään hän julkaisi 17 kirjaa Lähi-idästä ja luennoi laajasti Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Glubb tutki neljän tuhannen vuoden aikana tallennettua kirjallista historiaa. Hän toteaa havainneensa samojen toimintamallien ja -tapojen toistuvan kulttuureista tai asuinpaikoista riippumatta eri valtakuntien ja imperiumien vaiheissa. Glubb kysyy: voisimmeko käyttää näiden neljän vuosituhannen aikana kertynyttä tietoa oman aikamme ongelmien ratkaisussa käytettävien johtopäätösten tekoon? Sillä, niin kuin hän huomauttaa, kaikki ympärillämme nyt esiintyvät ilmiöt ovat jo tapahtuneet historiassa useaan kertaan ennen meidän aikaamme. Esseessään hän kehottaa lukijoitaan tutkimaan historiaa perusteellisesti ja löytämään sen sisältämät arvokkaat opetukset.

Aluksi on syytä avata käsitteen imperiumi merkitystä. Joillekin se merkitsee emovaltiota, jolla on siirtomaita merten takana, mutta se voi tarkoittaa myös suurta, yhtenäistä valtioaluetta. Itse asiassa useimmat imperiumit ovat olleet yhtenäisiä alueita vailla siirtomaita. Nykypäivän termein niitä kutsuttaisiin suurvalloiksi.

Kaikkia maailmanvaltoja, kuten Assyrian, Persian, Kreikan, Rooman, Arabien, Ottomaanien, Romanovien Venäjän ja Englannin imperiumeja, yhdistää niiden laskennallinen elinaika. Näiden imperiumien elinajan keskiarvo on 238 ja mediaani 240 vuotta. Toki on ollut imperiumeja, jotka eivät ole kestäneet laskennallisen elinkaarensa loppuun asti tai ovat ylittäneet sen. On kuitenkin olemassa riittävä näyttö, jotta voidaan yleistäen päätellä imperiumien elinkaaren normipituuden olevan vähän alle 250 vuotta. Pituuteen ei näytä vaikuttavan tekniikan kehitys: Glubb muistuttaa, että assyrialaiset marssivat jaloin taisteluun, kun briteillä oli höyrylaivat, junat ja konetuliaseet. Assyrialaiset onnistuivat valloittamaan vain naapureitaan kun englantilaiset pääsivät laivoillaan merten taakse, mutta eivät onnistuneet saamaan naapureitaan osaksi imperiumiaan. Silti kummankin imperiumin elinajassa on vain kolmen vuoden ero.

Imperiumien iän samankaltaisuuden syynä voi olla sukupolvien seurantaketjun vaikutus. Suurvallan keskimääräinen ikä, 250 vuotta, vastaa Glubbin teoriassa kymmenen sukupolven ajanjaksoa. Imperiumin siirtyessä sukupolvien ketjun myötä eteenpäin elinkaarellaan, se muuntuu sukupolvien elintapojen ja arvojen muutoksen pakottamana. Esseessä jaetaan imperiumien elinkaari kuuteen vaiheeseen, joissa muuntumisprosessi etenee samalla tavalla riippumatta aikakaudesta, uskonnoista tai tekniikan kehitysasteesta - kehityskaari on siten nähtävissä yleisinhimillisenä.

Imperiumien kuusi elinkaarivaihetta

Elinkaaren aloittaa pioneerivaihe "alkusysäys", sitä seuraavat valloitukset ja kaupankäynti. Sitten siirrytään vaurauden ja hyvinvoinnin vaiheeseen, joka mahdollistaa älyn ajan ja sitä väistämättä seuraavan rappion, imperiumin tuhoon johtavan jakson.

Pioneerivaiheessa jokin pieni merkityksetön valtio tai kansa yhtäkkiä lähtee liikkeelle valloittaen suuren osan maailmasta. Tämä on mahdollista alkuvaiheen sukupolvien osoittaman uskomattoman kekseliäisyyden, aloitteellisuuden, rohkeuden ja tehdyn kovan työn ansiosta. Vanha maailmanvalta on rappiovaiheessaan unohtanut edellä mainitut hyveet eikä pysty pysäyttämään uutta valloittajaa saati pelastamaan itseään. Vuonna 600 jKr. maailmaa hallitsi kaksi kilpailevaa suurvaltaa: Bysantti ja Persia. Arabit olivat välissä väheksyttynä paimentolaisjoukkona. Profeetta Muhammedin yhdistettyä arabit he lähtivät niemimaaltaan liikkeelle vuonna 633 haastaen samanaikaisesti kummatkin imperiumit. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Persian suurvaltaa ei enää ollut. Arabien valtakunta sen sijaan ulottui Atlantilta Intian rajoille 70 vuoden taistelun jälkeen.

Sotilaalliset valloitukset laajentavat uuden, nousevan imperiumin alueita ja mahdollistavat kukoistavan ja kasvavan kaupankäynnin hyödyttämään nousevaa valtaa ja sen kauppiasluokkaa. Kaupungit ja sen julkiset rakennukset saavat osansa uudesta vauraudesta. Taiteet kukoistavat ja ylellisyystarvikkeiden kysyntä kasvaa. Yhteiskunta arvostaa ylpeänä ja yhtenäisenä vanhoja hyveitään kuten rohkeutta, isänmaallisuutta ja velvollisuudentuntoa. Velvollisuusetiikka on vallitseva normi. Imperiumi on päässyt valtansa ja hyvinvointinsa huipulle.

Kaupankäynti ja valloitukset ovat tuoneet imperiumille hyvinvoinnin ajan. Samalla sen rappio käynnistyy. Muutos on hiljainen ja ensin huomaamaton, mutta sen käyttövoimana oleva raha korvaa kunnian ja rohkeuden kansakunnan parhaiden miesten tavoitteena. Hyvinvoinnin aika hämärtää velvollisuudentunteen ihmisten mielistä. Tilalle tulevat omat oikeudet ja nopean rikastumisen tavoittelu. Arabifilosofi Ghazali (1058–1111) valitti juuri näin käyneen rappeutuvassa imperiumissaan.

Imperiumin elinvaiheet kulkevat osin toistensa rinnalla ja päällekkäin. Tämä pitää erityisesti paikkansa siirryttäessä hyvinvoinnin ajasta älyn aikakauteen. Materiaalisten tarpeiden tultua tyydytetyksi on hyvinvoinnissa mahdollisuus keskittyä kehittämään henkisiä ominaisuuksia. Sama kehityskaari kuvataan myös Maslowin tarvehierarkiateoriassa (Maslow’s Hierarchy of Needs). Älyn aikautena yliopistoja rakennetaan yhä kasvavalla vauhdilla ja miksipä ei, koska nuorison mielenkiinto on keskittynyt akateemisten arvojen saamiseen. Entiset hyveet ovat vaihtuneet helpon elämän ja rikkauden tavoitteluun. Velvollisuudet on älyn aikakaudella unohdettu. Arabien rappeutuvassa imperiumissa 1000-luvulla sulttaani Malik Shahin pakkomielteenä oli uusien yliopistojen rakentaminen. Ateenalaisille älyn aikakausi tarkoitti loputtomien väittelyjen ja keskusteluiden näivettämää tehotonta hallintoa. Puhe korvasi teot.

Älyn ja rappion aikakauden rajapinnalla koulutuksen merkitys yhteiskunnassa on ylikorostunut. Imperiumi on muuttunut passiiviseksi ja defensiiviseksi. Se haluaa olla moraalinen suurvalta, ei niinkään enää sotilaallinen. Tästä syystä on aloitettu yksipuolinen aseistariisunta. Näinhän on käynyt mm. Saksalle ja Ruotsille, joilla ei käytännössä ole enää puolustusvoimia. Älyn aikakaudella tieteet ja uudet taidemuodot kukoistavat. Tämä luo ihmisille harhaluulon, että maailman ongelmat, todelliset tai kuvitellut, ovat älyn avulla ratkaistavissa. Omana aikanamme taistelu ilmastonmuutosta vastaan on ehkäpä näkyvin esimerkki älyn aikakauden ponnisteluista. Älyn aikakausi ei kuitenkaan voi pelastaa yhteiskuntaa, Sir John Glubb muistuttaa. Älyn aika yhdistettynä hyvinvointivaltioon turmelee siinä elävän sukupolven ja saa aikaan velvollisuusetiikan ja vastuuntunnon hiipumisen. Näin on siirrytty rappion aikakauteen.

Miten Glubb kuvailee hyvinvointivaltiota, sellaisessahan suomalaistenkin kerrotaan elävän? Historia näyttää osoittavan että hyvinvointivaltioon siirtyminen on yksi, mutta aina toistuva merkkipaalu taantuvien ja rappeutuvien valtioiden tai imperiumien kehityskaarissa. Glubb väittää, että hyvinvointivaltiota leimaa näennäinen ihmisrakkaus ja sympatia muita rotuja kohtaan. Kehitys- ja muuta apua annetaan avokätisesti oman moraalisen ylimielisyyden vallatessa auttajat. Rooman imperiumi ylitti tämän merkkipaalun antaessaan kaikille sen alueella asuville ennen niin tarkkaan säädellyn Rooman kansalaisuuden. Samoin menetteli USA:n Obama myöntäessään maassaan oleskeleville laittomille siirtolaisille kansalaisoikeudet. Toki USA:n ratkaisuun vaikutti osaltaan halvan työvoiman tarve. Kalifornian osavaltio päätti kesällä 2015 tarjota ilmaisen perusterveydenhoidon myös maassa laittomasti oleskeleville. Tämä ei ole historian valossa mitenkään ainutlaatuista; palaan aiheeseen esimerkissäni Arabien imperiumista 800–900 lukujen Bagdadista. Joka tapauksessa hyvinvointivaltio on osa älyn ja rappion aikakautta ja edeltää valtion romahtamista.

Rappiolla on hyvä olla, vai onko?

Entä se rappio, jonka ihanuutta aikoinaan eräs joensuulainen pop-yhtyekin ylisti? Mitä se on? Mistä se johtuu ja, ehkä kaikkien tärkeimpänä kysymyksenä, mihin se johtaa? Glubb määrittelee rappion seuraavasti:

“Decadence is both mental and moral deterioration, produced by the slow decline of the community from which its members cannot escape, as long as they remain in their old surroundings.”

Rappio on sekä henkinen että moraalinen huonontuminen aivan kuin sairaus, jonka aiheuttaa yhteiskunnan hidas alamäki. Tältä ei kukaan yhteisön jäsen voi välttyä niin kauan kun hän on yhteisönsä parissa. Mitä tämä huonontuminen voisi olla käytännössä? Ensinnäkin kansakunnan tie rappioon on hidas usean sukupolven aikana tapahtuva kumulatiivinen prosessi. Sen sisältönä Glubb näkee uskonnon aseman heikkenemisen, feminismin, hyvinvointivaltion, henkisen laman ja pessimismin, sitä seuraavan turhamaisuuden ja pinnallisuuden. Erilaiset viihteen muodot, seksuaaliset nautinnot ja kaupallinen urheilu ylikorostuneissa muodoissaan ovat keinoja lievittää näköalattomuutta ja pessimismiä. Osa väestöstä pakenee päihteisiin ja huumeisiin. Yhteiskuntaa aikoinaan rakentaneet hyveet ovat vaihtuneet ihmisten itsekkyyteen, velvollisuuden tunteen poistumiseen, rahanahneuteen ja laiskuuteen. Heidän elämäänsä leimaavat katkerat sisäiset riidat ja poliittiset vastakkainasettelut entisen hyvinvoinnin huvetessa.

Kaikkien oleellisin ja vakavin seuraus on rappeutuneen kansan itsesuojeluvaiston katoaminen! Tällainen kansa ei edes yritä pelastaa itseään joutuessaan vaaraan. Se ei koe enää itseään, elämäänsä ja kulttuuriaan säilyttämisen arvoiseksi! Vähintäänkin se epäilee omaa arvoaan. Kyyninen nihilismi ja ateismi (mihin tahansa uskontoon liittyvä) ovat tuhonneet sen tulevaisuudenuskon. Valitettavasti mm. Ruotsissa, Saksassa ja Englannissa tämä henkinen tila on erityisen selkeästi nähtävissä. Mitä itsesuojeluvaiston häviäminen sitten tarkoittaa käytännössä? Sitä, että taantuva yhteiskunta jakaa näennäisen humanismin vallassa jäljellä olevaa vaurauttaan avokätisesti ja vastikkeetta kaikille maahantulijoille. Rappeutuneiden ja korruptoituneiden poliitikkojen heikkous ja haluttomuus suojella omaa yhteisöään saavat aikaan suuren mittakaavan maahanmuuttajien vyöryn.

Aina näin ei ole ollut. Pioneerien ja valloitusten aikakaudella kansakunta oli etnisesti homogeeninen. Vallitseva tunne oli yhteinen kansallinen solidaarisuus ja toveruus. Kaupan ja vaurauden aikakaudet lisäsivät vieraista kulttuureista saapuneiden ihmisten määrää yhteiskunnassa. Tämän seurauksena yhteiskunnan perustanut ja sitä menestyksellä eteenpäin kehittänyt etninen, uskonnollinen ja kulttuurinen kokonaisuus hitaasti, mutta varmasti muuttui joksikin toiseksi. Siitä saattoi tulla uusi menestys, mutta tulijoiden määrän lisääntyessä mahdollisuudet onnistumiseen heikkenivät.

Suuren volyymin maahanmuutto alkoi pääkaupungista, mutta ennen pitkää levisi muihinkin kaupunkeihin. Maahanmuuttajat eristäytyivät omille asuinalueilleen, alkoi ghettoutuminen. Kriisiaikojen kohdatessa yhteiskuntaa sen parissa asuneet maahanmuuttajat eivät olleet yhtä halukkaita uhraamaan itseään tai omaisuuttaan yhteisen hyvän vuoksi kuin kantaväestö.

Monikulttuurisella yhteiskunnalla on monta heikkoutta. Yksi on sen keinotekoisuus. Kun poliittinen tai taloudellinen pakko yhtenäisyyteen poistuu, eri kansallisuudet pyrkivät jälleen itsenäisiksi. Näin tapahtui sekä Itävalta-Unkarissa, Jugoslaviassa että Neuvostoliitossa, unohtamatta Aleksanteri Suuren, Rooman, Ottomaanien tai Espanjan imperiumeja. Toinen heikkous on sen alhainen sisäinen koheesio. Kuten jäljempänä näemme, yhteiskunnasta tulee epävakaa, riitaisa ja epäluuloinen eri kansanryhmien ja poliittisten suuntausten taistellessa resursseista ja vaikutusvallasta. Eräs näkyvä merkkipaalu on katujen muuttuminen turvattomiksi ilman saattajaa kulkeville yksinäisille naisille. Ruotsissa on jo pitkään vallinnut katujen turvattomuus, nyt vuonna 2015 se viimeistään tulee myös osaksi Suomen arkitodellisuutta. Kolmas monikulttuurisen yhteiskunnan tuhoisa seuraus on sen taipumus rikkoa kantaväestön yksimielisyys ja kääntää heidät toisiaan vastaan. Glubb kirjoittaa esseessään:

“This problem does not consist in any inferiority of one race as compared with another, but simply in the differences between them.“

Lause osoittautuu sisällöltään hankalaksi kääntää. Nykyisessä poliittisesti korrektissa ja hysteerisessä mediailmapiirissä lauseiden tahallinen väärinymmärtäminen on yleistä, yritän silti. Glubb tarkoittaa suunnilleen, että epäkohdat eivät johdu eri rotujen alemmuudesta tai ylemmyydestä toisiinsa nähden, vaan niiden välisistä [kulttuurisista] eroista.

Seuraavassa tekstissäni käsittelen Glubbin esseen pohjalta kysymyksiä siitä, miten Bagdadin 900-luvun popmuusikot ja laulut rakkaudesta liittyvät 2000-luvun Suomeen ja voiko Glubbin teoriaa soveltaa myös pieniin kansoihin ja valtioihin, ja jos voi, niin kuinka?

Glubb, Sir John: The Fate of Empires and Search for Survival, Blackwood (Edinburgh), 1978.

Edellisessä bloggauksessani tarkastelin Sir John Glubbin esseen pohjalta kansakuntien elinkaaria, joista viimeinen, kuudes aikakausi on yhteiskunnan rappio ja romahtaminen. Aikakauteen johtaneita syitä ja sen seurauksia havainnollistaessaan Glubb käytti rappion aikaan siirtyvää Arabien imperiumia esimerkkinään. Hän siteerasi esseessään säilyneitä aikalaishistorioitsijoiden kuvauksia 900-luvun alusta.

Bagdad kauan sitten...

Lähtökohta oli mitä parhain: Arabien imperiumin pääkaupunki Bagdad oli 800-luvun ensimmäisellä puoliskolla maailman rikkain ja hyvinvoivin tieteiden ja taiteiden keskus. Kalifi Mutawakkilin aikana 860-luvulla käynnistyi kuitenkin kehitys, jonka seurauksena imperiumi hajosi, sen vauraus oli mennyttä ja kaduilla vallitsi anarkia ennen lopullista romahdusta. Mitä oli tapahtunut?

Aikalaishistorioitsijat valittivat teoksissaan oman aikansa yhteiskunnallista rappiota. Heidän mukaansa rappio näkyi uskonnon merkityksen hiipumisena, sitä seuranneena materialismina ja löyhtyneenä seksuaalimoraalina. Valtionhallinnon virkailijat olivat korruptoituneita ja poliitikot keskittyivät vallassa ollessaan vain kokoamaan mahdollisimman suuren omaisuuden yhteisistä varoista.

Erityisen kitkerästi historioitsijat kommentoivat suosittujen laulajien ja soittajien suosiota nuorison keskuudessa. Nämä Bagdadin "popparit" käyttivät nykyaikaista kitaraa muistuttavaa luuttua säestämään rakkauslaulujaan. Laulajien vaikutus nuorisoon oli hämmästyttävän voimakas: 950-luvulla nuorison käyttämään kieleen oli tullut rivouksia, joita ei aikaisimpina vuosikymmeninä olisi suvaittu. Itse asiassa useatkin kalifit karkottivat pop-laulajat Bagdadista samalla kieltäen heidän paluunsa. Vuosien kuluessa laulajat kuitenkin palasivat ja konsertit alkoivat uudestaan.

Niin hämmästyttävältä kun se kuulostaakin, 900-luvun Bagdadissa oli voimakas ja taisteleva feministinen liike. Tärkein feministien vaatimuksista oli avata naisille ennen vain miehille varatut ammatit. Feminismin voittaessa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa naiset pääsivätkin mm. lakimiehiksi, veronkantajiksi, kirjanpitäjiksi, yliopistojen professoreiksi ja mikä hämmästyttävintä - myös papeiksi. Ehkä on syytä muistuttaa, että yhteiskunnan valtauskontona oli islam. Yhden taistelun feministit kuitenkin hävisivät: tuomarin virkaa ei avattu naisille.

Arabien imperiumissa elettiin 950-lukua. Tasa-arvo oli toteutunut, luuttu, rauha ja rakkaus vallitsi ja villitsi. Oltiin myös saatu rakennettua hyvinvointivaltio. Yhteiskunta tarjosi avoimen ja ilmaisen terveydenhoidon kaikille asukkailleen ja vastikkeettomat opintotuet opiskelijoille. Oppineeseen, rikkaaseen ja kauppaa käyvään Bagdadiin virtasi kauppiaita ja opiskelijoita kaikkialta tunnetusta maailmasta.

Aikalaishistorioitsijoiden mukaan pian tämän jälkeen valtionhallinto ja julkinen järjestys romahtivat maahanmuuttajien vyöryessä tulvan lailla maahan. Mitä sitten tapahtui? Glubb vastaa:

"The resulting increase in confusion and violence made it unsafe for women to move unescorted in the streets, with the result that this feminist movement collapsed."

Lainausta lukiessa tulee väistämättä mieleen oman aikamme Ruotsi. No, ei anneta sen häiritä käännöstä. Maahanmuuttajien tuloa seurasivat sekasorto ja väkivaltaisuudet, jotka tekivät kaduista turvattomia yksinään ilman saattajaa liikkuvalle naiselle. Sen ajan feministinen liike romahti.

Imperiumin talous oli ollut vaikeuksissa jo pidemmän ajan. Olisi kuvitellut kansalaisten yhdessä ryhtyvän talkoisiin pelastamaan maata vararikolta. Vielä mitä! Keskellä kuihtuvaa ulkomaankauppaa ja rahoituskriisiä Bagdadiin saatettiin voimaan viisipäiväinen työviikko.

Entä Suomi?

Edellä on avattu Glubbin esittelemää teoriaa suurten valtioiden, aikansa imperiumien kautta. Glubb esittää kysymyksen voidaanko samaa teoriaa soveltaa pieniin valtioihin, joilla ei ole imperiumia? Hän vastaa sen olevan mahdollista. Teoria voidaan yleistää koskemaan myös pieniä valtiota, jos ne saavuttavat tarvittavan korkean vaurauden ja hyvinvoinnin tason. Sillä rappio on tulosta liian pitkästä vaurauden ajanjaksosta. Riippumatta yhteiskunnan koosta, uskonnosta, sijainnista tai muista tekijöistä.

Seuraavassa tarkastelen Suomen vaiheita ja pohdin, voisiko niistä löytää Glubbin teorian toteumia. Suomi on ollut valtiollisena, itsenäisenä toimijana olemassa vain vajaat sata vuotta.Voisiko olla, että pienen maan ja kansan historiassa kuusi askelta tuhoon voidaan kulkea hyvinkin nopeasti? Se vaikuttaisi olevan mahdollista.

Syntyvän valtion tai kansakunnan saa aikaiseksi pioneerien aikakausi. Ajatus, idea konkretisoituu teoiksi ja synnyttää uutta. Suomen pioneeriajaksi voisi laskea vuodet 1860-1917. Huomautan, että määrittämäni aikahaarukat ovat vain likiarvoja ja ne voivat mennä osin päällekkäin ja rinnakkain. Suomi siirtyi valloitusten aikaan 1918-1920 määrittäessään rajojaan suhteessa naapureihinsa. Kehitys saavutti kulminaationsa Tarton rauhassa 1920, kun Suomi sai hyvin edullisen itärajan. Vakiinnutettuaan asemansa nuori valtio alkoi kaupankäynnin. Itse pidän 1990-luvun alun lamaa, tai viimeistään 2008 alkanutta talousromahdusta kaupankäynnin vaiheen hiipumisen merkkinä. Suomalaiset pääsivät nauttimaan vaurauden ajasta 1960-luvun lopusta alkaen. Näen 1980-luvun vaurauden ajan kulminaationa, josta lähdettiin talouskuplan puhkeamisen ja idänkaupan romahtamisen kautta hiljalleen uuden talouden aikaan. Vaurautta maassa oli, mutta se jakautui entistä epätasaisemmin, yhä useampi jäi sitä ilman. Koulutuksen ylikorostaminen 1990-luvulta lähtien johti älyn aikakauteen, mutta myös työttömiin maistereihin ja tusinatohtoreihin työvoimatoimiston kortistossa.

Glubb on useaan kertaan osoittanut rahan olevan rappion pääasiallinen käyttövoima. Niinpä haen ajankohtaa, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa raha vapautui ja siitä tuli itsetarkoitus. 1980-luvun lopulla alkoi Suomessa ennennäkemätön sijoitus- ja pörssibuumi Holkerin hallituksen vapauttaessa rahamarkkinat säätelystä. Raha sai perinteisen talouselämän voiteluaineen roolinsa lisäksi uuden tehtävän: sen piti tuottaa voittoa voitolle lyhyen tähtäimen sijoituskeinottelussa. Tulkitsen rahamarkkinoiden vapauttamisen olleen se pieni, omana aikaan huomaamaton valinta, joka käynnisti kehityksen kohti rappion aikakautta. Feminismi tuli yhteiskunnalliseen keskusteluun 1960-luvun lopulla, mutta se löi itsensä läpi 1990-luvun myötä. Aatteelliseen ja käytännölliseen valtiofeminismiin Suomi siirtyi viimeistään 2000-luvun ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Näin se oli naapuriaan Ruotsia paljon jäljessä mutta suunta oli yhteneväinen.

Huomaamme, että Glubbin esittelemät yhteiskunnan kehityksen aikakausimääritykset sopivat Suomenkin historialliseen kehitykseen. Suomi vuonna 2015 on älyn ja rappion aikakautta elävä feministinen ja taloudeltaan taantuva hyvinvointivaltio. Suomi on hylännyt uskontonsa, maallistunut ja menettänyt visionsa. Kyyninen materialismi on vallalla. Näennäisen humanismin nimessä halutaan auttaa koko maailmaa, mutta oman kansan kärsivät, pahoinpidellyt, raiskatut ja ryöstetyt halutaan unohtaa. Uusin merkkipaalu on ylitetty 2010-luvulla, kun käytännössä rajoittamaton maahanmuuttajien vyöry on alkanut.

Sir John Glubb vetosi lukijoihinsa, että he käyttäisivät historiasta saamiaan opetuksia oman aikansa ongelmien ratkaisuun. On käynyt selväksi, että Suomen päättäjillä ei ollut viisautta, rohkeutta tai malttia tähän. Tehdyt ratkaisut osoittavat, ettei Ruotsin, Ranskan, Englannin, Norjan ja Saksan epäonnistuneista monikulttuurisuuskokeilusta opittu mitään. Ehkä ei haluttukaan. Muodikas termi kotouttaminen, jonka piti onnistua meillä päinvastoin muualta saatuja kokemuksia, osoittautui tyhjäksi sanahelinäksi. SPR ja maahanmuuttobisnes tekee kotouttamisella korruptoituneiden poliitikkojen myötävaikutuksella riskitöntä voittoa. Suomi elää valheellisessa feministisessä monikulttuuriutopiassa. Kaiken huipuksi tämä kustannetaan velkarahalla.

Lopulta jää vain kaksi kysymystä:

Kuinka kauan Suomen kansantalous kestää ulkomaisella velkarahalla ylläpidettyä massamaahanmuuttoa, monikulttuurisuusutopiaa ja maailman sosiaalitoimistona toimimista?

Mitä tapahtuu yhteiskuntamme, katujemme, puistojemme ja kotiemme turvallisuudelle ja vakaudelle kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien vyöryessä rajoittamattomana virtana maahamme?

Kumpaankin kysymykseen Sir John Glubbin essee The Fate of Empires and Search for Survival antaa perustellun vastauksen. Muitakin esimerkkejä on jo käytössämme.

Talous ei tule kestämään monikulttuurisuuden ja massamaahanmuuton aiheuttamia kustannuksia. Väistämätöntä talouden kantokyvyn romahdusta viivytettäessä kantaväestön sosiaalisia tulonsiirtoja ja etuja leikataan, mutta verorasitetta nostetaan. Enemmän maksamalla kantaväestö saa vähemmän.

900-luvun Bagdadissa feministit kamppailivat vallan itselleen, mutta he onnistuivat vain ajamaan maan kaaokseen ja väkivaltaan. Ruotsissa on toteutettu valtiofeminismiä ehkäpä sen äärimuodossa. Tuloksena on epävakaa, turvaton ja väkivaltainen yhteiskunta, jonka hysteerinen ja epädemokraattinen käytös muistuttaa jo Kiinan kulttuurivallankumouksen vuosia 1960-luvun lopulta. Ruotsi on vaaraksi naapureilleen: mitä tapahtuu kun se on täynnä maahanmuuttajia, mutta tulijoiden virta ei tyrehdy? Entä kun Ruotsin väistämätön yhteiskunnallinen romahdus tapahtuu?

Valitettavasti Suomi on valinnut Ruotsin tien. Yhteiskuntamme muuttuu kiihtyvällä vauhdilla yhä epämiellyttävämmäksi, vieraammaksi ja turvattomammaksi paikaksi suomalaisille - varsinkin naisille. Kantaväestöä syyllistetään olemattomasta rasismista, näin poliitikot yrittävät piilottaa monikulttuuriutopiansa ja maahanmuuttopolitiikkansa todellisuuden: kansalaisista piittaamattoman maahanmuuttobiseksen. Kantaväestön kansalaistuntoja loukataan surutta kun feministien monikulttuurisen helvetin rakentaminen Suomessa etenee.

"Jokaisen yhteiskunnan on ensisijaisesti täytettävä tietty moraalinen ominaisuus ennen kuin mikään mitä yhteiskunnassa tapahtuu koetaan legitiiminä. Juuri siitä on kyse kansalaistunnoissa. Jos ne kadotetaan, kadotetaan yhteiskunnan koko laillisuus ja oikeutus."

Seppo Oikkonen, 2015

Monikulttuurisen yhteiskuntautopian tavoittelun yksi hyvin surullinen seuraus on ollut suomalaisten kääntyminen toisiaan vastaan. Erilaiset tahallisiin väärinymmärtämisiin perustuneet poliittiset ja henkilöihin kohdistuneet ajojahdit ovat osa yhteiskunnan arkea. Itsesuojeluvaisto näyttää osalta kansaa kadonneen. Keskusteluyhteyttä ei ole. Ideologisin perustein annetaan ulkomaisille tiedotusvälineille tarkoituksellisesti harhaanjohtavia tai vääristeltyjä uutisia Suomesta. Glubbin essee osoittaa, että jos jotain kannattaa oppia historiasta, niin se on kansallisen yhtenäisyyden tärkeys.

Sir John Glubbin vetoomus on enemmän kuin ajankohtainen:

"In a wider national sphere, the survival of the nation depends basically on the loyalty and self-sacrifice of the citizens"

Kansakunnan henkiinjääminen perustuu pohjimmiltaan sen kansalaisten uskollisuuteen ja uhrivalmiuteen.

Glubb, Sir John: The Fate of Empires and Search for Survival, Blackwood (Edinburgh), 1978.

Zahn, Randy R.: Snake Pilot - Flying the Cobra Attack Helicopter in Vietnam

Zahn, Randy R.: Cobra-pilotti Taisteluhelikopterilentäjänä Vietnamissa

Gordingly, David: Pirate Hunter of the Caribbean

* * * *

Zaloga, Steven J.: Tanks of Hitler's Eastern Allies 1941 - 45

Mäkelä, Matti E.: Liehuvin lipuin

Drabkim, Artem; Sheremet, Oleg: T-34 in Action

Willmann, Christel: Getreu dem Fahneneid

Tamm, Jaan: Padise klooster Ehitus- ja uurimislugu; Padise Monastery. History of Building and Study

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä - osa I/3

Bagnodas, Raymond: The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf" - part I/3

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä – osa 2/3

Bagnodas, Raymond: The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf" - part 2/3

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä – osa 3/3

Bagnodas, Raymond: The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf" - part 3/3

Schäufler, Hans: Panzer Warfare on the Eastern Front

Schäufler, Hans: Panzer Warfare on the Eastern Front

Busch, Reinhold: Survivors of Stalingrad - Eyewitness Accounts from the Sixth Army, 1942-43

Puna-armeijan vaununjohtaja tiikerijahdissa

Krysovin käyttämistä vaunutyypeistä

T-34/85 "Pitkäputkisotka"

SU-122

SU-85

Red Army Tank Commander on the Tiger Hunt

About the armoured fighting vehicles used by Vasiliy Krysov

KV-1S

T-34/85

SU-122

SU-85

Kuusi askelta kansalliseen tuhoon

Johdannoksi

Imperiumien kuusi elinkaarivaihetta

Rappiolla on hyvä olla, vai onko?

Miksi annamme kaiken tämän tapahtua?

Bagdad kauan sitten...

Entä Suomi?

Lopulta jää vain kaksi kysymystä: